Rauhaa!



Elämäni  on ollut viime aikoina hektistä. En ole tottunut sellaiseen. Hektisyys ei lainkaan pue minua. Ensin se saa minut ärtyisäksi ja levottomaksi ja heti perään regressoitumaan ja sitä myötä etsimään helpotusta Snickers-patukoista, varhaisteineille suunnatusta kirjallisuudesta ja Green Wing-sarjasta missä ei sinänsä tietenkään ole mitään muuta vikaa kuin se, että ne ovat niin alkeellisia, kömpelöitä ja läpinäkyviä yrityksiä paeta todellisuutta. Uudet harrastuksetkin, italia ja jooga, ovat alkaneet tökkiä heti alkuunsa. Italiassa tuskastun kun en muista mikä on leivänpaahdin tai sukkahousut tai milloin mikäkin italiaksi ja joogan pukuhuoneen naiset tuntuvat ärsyttävän äänekkäiltä ja kyynerpäikkäiltä.

 

 

Mutta on tässä  muutakin tapahtunut. Rakas ystävä Turusta kävi päiväseltään Helsingissä, ensimmäistä kertaa ilman lapsia. Menin häntä junalle vastaan ja kävelimme halki sunnuntaiaamuisen kaupungin , istuskelimme Senaatintorilla, kuljimme Kaivopuiston rantaa Carusellille, jossa nautimme suklaakakku-kuohuviiniaamiaisen ja puhuimme kaikesta niin kuin ennen vanhaan kun vielä kumpikin asuimme Turussa eikä ystävällä ollut lapsia ja saatoimme riekkua ja parantaa maailmaa yökaudet ränsistyneessä pikku puutaloyksiössäni, hän muhkealla ilmapatjalla vinolla lattialla ja minä sohvallani/sängyssäni (jossa oli sähkölämmitteinen patja) köllötellen.

 Puhuimme Black Swan-elokuvasta, Solsidanista, merestä, asuinpaikan tärkeydestä, miehistä, ystävyydestä, naiseudesta ja erityisesti kohdusta. Siitä mikä merkitys sillä on äideille (ystävättärellä hyvin käytännöllinen; hyvin teki työnsä, lapset saivat kehittyä elinkelpoisiksi, mutta nyt joutaisi jo roskakoriin), tai toisaalta mikä toistuvien pettymysten ja pahan mielen lähde se on niille jotka eivät toiveistaan huolimatta tule raskaaksi ja sitten olemme vielä me, joilla ei ole ikinä ollut aikomustakaan hankkia lapsia. Meille se on aivan tolkuttoman kohtuuton rasite. Luin juuri miehen siskolta kesällä saamani Caitlin Moranin kirjan ”How to be a woman”, jossa hän tiivisti osuvasti kohdun ja sen aiheuttaman riesan sanapariin ”ferocious bullshit”. Aamen!

 

Sanoin ystävättärelle, että ainoa itseäni koskeva oivallus, jonka olen vuosien varrella saavuttanut on se, että eniten maailmassa haluan olla rauhassa. Kaikelta ja kaikilta. Hän vastasi,  että niin hänkin.

Ilona Sampovaaran näyttelystä

Toisen ystävättären henkilökohtainen voimannäyte; ikioma pikku villa Dragsfjärdiin, alkaa jo kohota lupaavasti ja istuu kuvien perusteella sielukkaaseen ympäristöönsä kuin nakutettu.  Siitä tulee hieno. Kaikki sai alkunsa siitä, kun ystävätär jossain Ica:n kassajonossa tuli kurkkineeksi edellä jonottavan ihmisen olan yli tämän selailemaa kuvalehteä, jossa oli kuva gotlantilaisesta huvilasta. Ystävätär tajusi heti, että tuo on se, mitä hän on etsinyt, osti lehden, otti yhteyttä toimitukseen ja kiristi itselleen lehdessä esitellyn villan omistajan (ruotsalainen kirjailija) yhteystiedot, sai häneltä talon piirtäneen, Lidingössä asuvan arkkitehdin numeron, soitti tälle ja tämä lupasi piirtää vielä tämän yhden villan ennen eläkkeelle jäämistään.  Sanon tällekin ystävättärelle että minulla on kova tarve saada olla rauhassa. Hän vastaa, että arvaa miksi hän tuon talon rakentaa. Että olisi viimeinkin paikka, jossa saisi vain olla rauhassa ja levätä.

Ilona Sampovaaran näyttelystä

Pikkusisko on kotona kirjoittamassa apurahan turvin. Hänellä oli töissä äärimmäisen stressaavaa ja siksi hän odottikin aivan malttamattomana syksyä kotona. Että saisi olla rauhassa ja keskittyä vain kirjoittamiseen. Nyt kun hän on saanut olla rauhassa, keho on  yllättäen ruvennut reagoimaan aiempaan stressiin viiveellä; pikkusiskon sydän laukkaa aika ajoin kuin hullu rytmihäiriön villiinnyttämänä. Se ei ole ollenkaan tottunut siihen, että saa olla rauhassa. Mutta kun se lopulta tottuu, veikkaan ettei se enää ikinä muuta haluakaan.

 

Simple Plan: Welcome to my life: http://www.youtube.com/watch?v=SxCDSI2Q0qo&feature=channel&list=UL 

Mitä mieltä?

Luen mielelläni erään aikakauslehden nettisivuilla olevaa keskustelupalstaa. Se on mainiota viihdettä ja aiheet todella moninaiset. Se on melkein yhtä hyvä kuin Eduskunnan kyselytunti ja joskus, kun haluan todella hemmotella itseäni, seuraan molempia yhtä aikaa, kyselytuntia kuulokkeilla ja keskustelupalstaa ruudulta. Se minua vain ihmetyttää, että niin usein joku aloittaa keskustelun kysymällä toisten mielipidettä  jossain hyvin henkilökohtaisessa, puhtaasti makuasiassa, kuten vaikka siinä mikä Vallilan verhokuoseista hänen tulisi valita kotiinsa tai mikä nimi hänen tulisi antaa lapselleen. Kysyjä aloittaa että ”Mitä mieltä nimestä Juhana/Savanna/Valma/Katariina?” ja senhän  tietää että pataan tulee ennen pitkää niin että paukkuu eikä kysyjälle voi tulla muuta kuin paha mieli. Joitakin muitakin tämä tuntuu ärsyttävän, sillä tämän tästä joku koiranleuka kysyy vuorostaan muka viattomasti ”Mitä mieltä nimestä Obesia/ Niiloliina/ Jormanella/ Ismobelle tai Edam?”. 

 

Itse kysyn muiden mielipiteitä ani harvoin, jos koskaan (siis elävässäkään  elämässä, nettipalstoille en koskaan kirjoita mitään, kunhan vakoilen). Mitä minä niillä tekisin? Korkeintaan  ärtyisin tai hämmentyisin. En minä silti niiltä välty. Miehellä on runsaasti mielipiteitä aina hautajaistoiveista (”survot johonkin muovisäkkiin ja heität metsään”) tai hoitotestamentista ("jos iskee syöpä, hommataan revolveri, jos taas alzheimer, saat ihan vapaasti työntää minut ulos ikkunasta...") siihen mitä minun pitäisi hänen mielestään tehdä.  Erityisen paljon näitä mielipiteitä esiintyy aamutuimaan, jolloin olen kaikkein hiljaisimmillani ja kipeimmin oman tilan tarpeessa.  Miehen mielestä minun pitäisi (edelleen) kirjoittaa dekkari, soittaa milloin kenellekin, pyöräillä Kallioon, katsoa hänen kanssaan teksti-tv:n urheilu-uutisia (!), syödä uunissa haudutettua porsasta vaikka minulla on raakaravintopäivä ja niin edelleen. Jos olen hyvin levännyt ja seesteinen, saatan sanoa väliin mmmmm-hmmmm hajamielisellä, mutta sentään ystävällisellä äänellä, mutta yleensä yritän viestittää hänelle eri tavoin (murinalla, mulkoilulla, otsan rypistyksellä ja näyttävillä selän kääntämisillä jne.) että hänen neuvonsa eivät nyt(kään) uppoa otolliseen maaperään ja jos hän SILTI jatkaa (kuten eilen), joudun avaamaan sanaisen arkkuni ja kivahtamaan jotain sellaista kuin ”Jos et jätä minua rauhaan,  karkaan kotoa!”

Mihin ihmiset oikeasti tarvitsevat toisten mielipidettä? Eivätkö he itse tiedä mitä haluavat? Muuttavatko he mieltään toisten sanomisten vuoksi? Minulle oli äskenkin UFFissa päivänselvää, että Soaked in Luxuryn liila hilitysti hohtava silkkiyöpaita piti ottaa, vaikkei se sovikaan jollen laihdu kahtakymmentä kiloa ja kasva viittätoista senttiä pituutta (siitä tulee koriste, tai....no, joku) ja kultaisena hohteleva tunika (tai joku) oli todellinen LÖYTÖ, sillä kullanvärisiä vaatteita voi käyttää aina ja kaikkialla ja ne lisäävät kantajansa uskottavuutta iästä ja sukupuolesta riippumatta,  ja K-Marketin Marabou-tarjous (Crunchy corn ja Mandel Split suklaalevyt puoleen hintaan!) kannatti ehdottomasti hyödyntää, vaikka olenkin paastoa edeltävällä ruokavaliolla.  Ja tänään töiden jälkeen kannattaa ehdottomasti katsoa Sinkkuelämää- sarjan neljännen tuotantokauden loput 12 jaksoa putkeen, koska ehdin viimeksi kiireiltäni katsoa vain säälittävät ensimmäiset kuusi. Vai mitä mieltä te olette?

The Cure: Friday I'm in love: http://www.youtube.com/watch?v=wa2nLEhUcZ0

Mauttomuuden lumo

 

Johtuneeko tuosta opetushommasta ja sen edellyttämästä hetkellisen asiallisuuden vaatimuksesta (tai ainakin sen teeskentelystä) vai saattohoitotyöstä ja sen kautta tulleesta ymmärryksestä että kaikki teeskentely ja pönötys on loppupeleissä turhaa , vai olenko tulossa seniiliksi, vaikka olenkin edelleen näin lapsellinen (ehkä minusta onkin kehkeytymässä teenile, seniili teini-ikäinen niin kuin ihanaa Helena Bergströmiä solvattiin siinä Heart Break- hotel elokuvassa?),  mutta minua vetää aivan vastustamattomasti puoleensa kaikki mauton. Katsokaa nyt millaisen peiton menin äsken ostamaan. Olenko muuttumassa Juupajoen mummuksi vai mitä tämä on? Ja UFFissa vietin riemukkaan tovin hypistellen ja mallaillen peilin edessä kaikkein mauttomimpia ja ylilyövimpiä ja polyestrisimpiä mekkoja joissa oli joko tylliä helmassa tai  tekokuiturusetti keskellä mahaa (parhaassa tapauksessa sekä että) ja ne kutsuivat minua aivan vastustamattomasti  puoleensa ja ajattelin jo että ostan yhden  ja sonnustaudun siihen hauskaksi yllätykseksi  kun mies tulee iltaopetuksesta ja huomenna menen pokkana se päällä lelukauppaan.

No, en ostanut mekkoja, (vielä!), mutta selittelemistä riittää tuossa peitossakin. Keksin  sille kyllä jo käyttöä ja sitä kautta hienon oikeutuksen olemassaoloon: jonain kuulaana syksyisenä viikonloppuna käärin sen rullalle ja kaappaan toiseen kainaloon pomolta juhannuksen kunniaksi saamani samppanjapullon ja vien miehen ylelliselle piknikille (tai ’bignigille’ kuten miehen siskon pojan tytär sanoo, mikä sekin jaksaa naurattaa joka kerta). Se tulee hehkumaan upeasti keltaisten lehtien seassa tai vastaavasti harmaalla rantakalliolla.

Muutkin asiat tuntuvat nyt naurattavan kovasti. Esimerkiksi joka kerta tietokonetta avatessa se, että miehen siskon poika on asettanut Spotify-käyttäjänimeksemme ”Esko Kakkala”. Tai se kun hienoja itämaisia hoitoja tarjoava tyylikäs salonki mainostaa tekevänsä myös ”kuupausta”. 

 

Lohduttaudun sillä, että muutkin ovat ihan yhtä lapsellisia. Esimerkiksi entinen pomoni riskisijoitusyhtiöstä, joka joutui pakenemaan tärkeästä  palaverista huoneeseeni nauramaan, kun ulkomainen asiakas äänsi sanan ”important” koko ajan ”impotent”.

Bee Gees: I started a joke: http://www.youtube.com/watch?v=RGShZ2TCTUg

Sairas terveen parantaa

Terhokoti täytti 25 vuotta ja sitä juhlittiin tyylikkäästi mutta lämpimästi upeissa puitteissa Rake-salissa Bulevardin ja Erottajan kulmassa.

Pitkään kunnostautuneille henkilökunnan jäsenille ja vapaaehtoisille jaettiin kunniakirjoja ja muutama puhekin pidettiin. Kauimmin vapaaehtoisista mukana ollut valkopartainen herrasmies, entinen merikarhu, muisteli vapaaehtoistyön alkuaikoja Suomessa ja toiminnan aloittamista Eiran sairaalan entisen synnytysosaston tiloissa. Silloin vapaaehtoisten päätyönä oli lähinnä potilaan avustaminen tupakoinnissa, mikä olikin haastava homma, sillä aivan tumpelo ei olisi pystynyt keplottelemaan pyörätuolia kapeaan ”tupakkahuoneeseen”, joka oli aiemmin toiminut siivouskomerona.  Lisäksi halukkaita kärrättiin pyörätuolilla Rööperin kapakoihin tai sään salliessa piknikille sairaalan viereiseen kauniiseen puistoon tai Kaivopuistoon.  Potilaat olivat silloin kuulemma parempikuntoisia. Työnohjausta ei ollut, eikä kukaan oikein tiennyt mihin vapaaehtoisia voisi käyttää. Suhteilla hän pääsi Laakson sairaalaan ja sai ensimmäisen ”oman ” potilaansa, alkoholisoituneen miehen, jonka rinnalla hän seisoi seuraavat puolitoista vuotta ja sai seurata mitä se on kun ihmiseltä riisutaan vähä vähältä ihan kaikki, eikä muuta jaettavaa tai yhteistä enää ole kuin pelkkä ihmisyys.  "Ensimmäinen potilas opettaa eniten", hän sanoi, mutta hänellä olikin pitkä kaari yhden ja saman ihmisen kanssa. Hän puhui rauhallisesti ja pitkään, kertoi miten rauhoittavalta se tuntuu, että olemmepa elämässämme herroja tai narreja, rikkaita tai köyhiä, kuoleman edessä olemme kaikki kuitenkin tasavertaiset ja kuvaili miten puutarhanhoito kaupungin vuokrapalstalla on auttanut häntä hyväksymään elämän kierron, arvaamattomuuden ja epätäydellisyyden.  Vapaaehtoistyötä hän vertasi hedelmäpuuhun jonka hedelmät ovat aineettomia ja lopetti puheensa pikku riimiin: ”Sairas terveen parantaa, auttajakin avun saa” mikä tiivisti hienosti monen vapaaehtoisen motiivin toimia saattohoitajana.

Itse vietin eilen kolmatta kertaa aikaa saman,  ikäiseni naisen kanssa.  Hän on saanut aikaan neulomisbuumin sekä potilaiden, henkilökunnan että vieraiden keskuudessa. Hänellä oli mukana ylijäämäpussillinen pieniä lasten sukkia jotka eivät olleet enää mahtuneet mukaan rekkaan joka vei nuttuja ja sukkia oliko se nyt Nepalin lapsille vai minne. Hän kertoi yhdestä sukkamallista, että sitä kutsutaan ”junasukaksi”, koska siihen liittyy koskettava tarina sota-ajalta. Junassa oli ollut sotaa pakoon matkustava nuori äiti vauvansa kanssa. Oli ollut talvi ja matka oli ratavaurion vuoksi keskeytynyt. Äitiä ja lasta vastapäätä oli istunut eläkkeellä ollut kätilö (vai oliko se käsityönopettaja, en muista) jota oli alkanut säälittää paljasjalkainen vauva ja hän oli purkanut vähän villatakkinsa helmaa ja neulonut vauvalle junamatkan aikana pienet sukat lämmikkeeksi. Minäkin sain valita sukkapussista pienet sukat, vaikkei minulla olekaan ketään jolle ne antaa. Lisäksi sain pienen pienet koristevillasukat muistoksi. Lupasin ottaa ne mukaan toukokuun vaellukselle ja kiinnittää toisen miehen rinkkaan ja toisen omaani. Hänestä oli mainio juttu että ne pääsevät näkemään vähän maailmaa. Hän yritti opettaa minulle miten villasukkaan tehdään vahvistettu kantapää. Hän kertoi miten Pasilan K-markettiin tuli ennen aina keskiviikkoisin mustamakkaralähetys Tampereelta, mutta että silloin piti toimia nopeasti, sillä poliisit seisoivat siellä jo jonossa valmiina ´ raha kourassa ostamaan makkarat ja pistelemään ne poskeensa saman tien ja miten hän aina härnäsi kauppiasta ostamalla makkaraa tamperelaistyyliin ilmoittamalla summan jonka oli aikeissa makkaraan sijoittaa "mää otan mustaa kahdella eurolla kolmellakymmenelläviidellä sentillä".  Juttelimme kodeistamme ja  suosikkialueistamme Tampereella ja Helsingissä ja siitä ettei kumpikaan ole koskaan pesettänyt yhtään vaatetta pesulassa eikä omistanut autoa eikä asuntoa.  Hän sanoi ettei olisi käsikirjoittanut omaa elämäänsä ihan tällä tavoin jos olisi saanut valita, mutta että mikäs tässä on ollessa. Kaikki on ihan hyvin kumminkin.  Sitten muistelimme vähän millaisia peruukkeja Sinkkuelämää-sarjan Samantha oli valinnut syöpähoitojensa ajaksi ja leikittelimme ajatuksella millaisen itse ottaisimme (hänellä oli oma tukka tallella) ja ihmettelimme miten peruukki voi maksaa monta tuhatta euroa. Sitten minun piti lähteä, sillä olin menossa iltapäiväksi lelukauppatöihin.

Kävelin Lassilasta kaupunkiin ihan vain siitä ilosta, että minulla on terve keho ja jalat jotka kantavat. Ohitin talon, jonka portinpielessä oli laatikko täynnä punaposkisia omenoita ja lappu ”Ota niin paljon kuin haluat”.  Näin hevosia. Ja haistoin ne. Mietin mikä on tärkeää ja missä minulla on hyvä olla. Kun olen Terhokodissa, en ikinä tiedä mitä tuleman pitää, mutta minulla on silti olo että olen oikeassa paikassa. Kun olen lelukaupassa, minulla on niin ikään olo että olen oikeassa paikassa. Kun olen luokkahuoneessa, minulla on olo että olen aivan väärässä paikassa ja  päällimmäinen ajatus on että koska täältä pääsee pois. Hmmmm..? Hmmmmm......!!

 

 Jonna Tervomaa: Tikapuut:http://www.youtube.com/watch?v=C_SPQUrWuq0

Kaksi

Martina Haag juoksee ja kukoistaa ja näyttää fressiltä (ja eroaa!!!)49-vuotiaana!

Blogini täyttää tänään kaksi vuotta. Palkitsin itseni ruhtinaallisesti jo eilen törsäämällä Akateemisessa pitkästä aikaa kevytmielisiin ulkomaisiin kuvalehtiin joissa oli juttuja esimerkillään innostavista kirjoittavista ja juoksevista naisista ja hillittömän noloon amerikkalaiseen juorulehteen jossa oli oikein aukeaman juttu, jossa pohdittiin mitä eläintä mikäkin julkkis muistuttaa

Rihanna ja alpakka




Leonardo di Caprio ja kultainen noutaja

ja moitittiin julkkiksia milloin mistäkin, mm. ihanaa Alicia Silverstonea siitä, että tämä yrittää olla liian luonnollinen eikä halua peseytyä niin usein kuin Amerikassa olisi sopivaa ja lehden mielestä tämän olisikin korkea aika muuttaa Eurooppaan haisemaan!

 

Denise Rudberg uskaltaa nyt enemmän!

Lisähöysteeksi löysin Fidasta Ressun flirttailukirjan, jonka kanssa en malttanut kotiin asti vaan ahmaisin sen jo Ruttopuistossa itsekseni ääneen hihitellen. 

 

 

Mutta mitäs nyt? Jos tämä blogi olisi lapsi nyt olisi odotettavissa vaihe jolloin tavarat lentelevät ja kiukkukohtaukset seuraavat toistaan. Mutta ehkä blogien ikä lasketaankin koiran vuosissa? Silloin tämä olisi teini-ikäinen, joka vuoroin yrittää riuhtoa itseään itsenäiseksi ja vapaaksi ja vuoroin kaipaa turvaa eikä oikein tiedä miten päin olisi. Mutta blogeilla saattaa olla ihan oma ikäkaarensa. Tämähän voi olla jo keski-iässä niin kuin minäkin. Tai elämänsä ehtoossa oleva vanhus. Oli miten oli, mitään suurempaa identiteettikriisiä tai blogikipuilua ei ole toisin kuin silloin kun blogini täytti vuoden. Silloin podin pientä painetta että pitäisikö jotenkin profiloitua mutta nyt en päätäni moisella vaivaa. Taltioin pieniä rippusia elämästäni talteen, että muistaisin jotain sitten kun en enää muista. Niin kuin vaikka eilisen työmatkan Kallioon.

Mutta harvaa aktiviteettiä  tai harrastusta olen jaksanut pitää yllä näin kauaa kuin tätä blogia. Onhan sekin jo jotain!

Lapinlahden linnut: Keski-ikä on syvältä:  http://www.youtube.com/watch?v=6eKbZL_C5HU

Keskiyön köpötys

Osallistuin eilen Helsinki Midnight Runiin johon olin toukokuisen Naisten kympin yllättävästä hengissä säilymisestäni hullaantuneena mennyt ilmoittautumaan. Silloin ajattelin, että Naisten kymppi on hienon kesäharjoittelun alkukimmoke ja elokuun lopussa, johon tuntui olevan aivan uskomattoman pitkä aika, olisin jo rutinoitunut ja rivakka menijä. Haha. Kesän aikana tehdyt juoksulenkit ovat yhden käden sormilla laskettavissa (oli niin kuuma ja kaikkea...) ja siitä syystä Midnight Runin lähestyminen tuntui niin ahdistavalta, että olin mieluiten ajattelematta koko asiaa ja pysyttelinkin siitä itselleni epätyypilliseen tapaan niin hissun kissun, että  pidin Stadiumista hakemani juoksumateriaalipussinkin, joka sisälsi neonvihreän paidan, shokkioranssin rannekkeen (80-luku on täällä taas!) ja juoksutossuun kiinnitettävän mikrosirun joka mittaisi juoksun varrella etenemistäni (ja johon suhtauduin suurena intimiteettisuojan loukkauksena ja ovena sellaisen informaation äärelle, josta en välitä tietää, ihan sama kuin astuisi vaa’alle ja katsoisi paljonko painaa!) aivan koskemattomana nurkassa viime tippaan saakka. Mies kysyi ihan ihmeissään eilen illalla halutonta juoksutamineisiin sonnustautumistani seuratessaan, että mihin sinä oikein olet lähdössä  ja minä huiskautin epämääräisesti kädelläni ja mutisin että vähän tuonne vain. Paidan ja sirun kylkiäisinä tulleen ilmaisristeilyn varasin kuitenkin saman tien ja totesin että kävi miten kävi, nyt ollaan jo taloudellisesti voiton puolella!

Minulla ei ollut ollenkaan itseluottamusta ja jos en olisi sopinut asiasta ystävättären kanssa, olisin saattanut helposti ”unohtaa” koko juoksun. Tunnustin hänelle ettei minulla ole kovin suurta luottamusta jaksamiseni suhteen ja että jos pääsen maaliin, rakastan itseäni aivan valtavasti (vaikka enemmän sen rakkauden tarpeessa olisin jos en pääsisi maaliin, mutta sitä minä en siinä vaiheessa älynnyt). Senaatintoria lähestyessämme yleinen juoksuhumu alkoi kuitenkin tarttua ja tuomiokirkko näytti uljaalta tummuvassa illassa ja musiikki pauhasi ja tehostekoneet syöksivät ilmaan tähtisadetta ja tulta ja savua ja katsellessani solakoita ja hyväkuntoisen näköisiä juoksijoita harmittelin vähän sitä että minulle pitää aina järjestää tämmöinen sirkus että suostun ylipäätään lähtemään liikkeelle ja että nämä muut juoksevat ja harjoittelevat ilmiselvästi aivan vapaaehtoisesti ja  ilokseen eivätkä siksi että saisivat ilmaisen paidan ja banaanin ja keksin  maalissa. Kyllähän sellainen hurmos tarttuu ja kun lähtölaukaus kajahti, lähdin juoksemaan ihan hyvällä mielellä.

Alku menikin mukavasti, juoksin ylämäet ja Kaivopuiston kynttiläkujat ja kaikki, mutta sitten tuli ensimmäinen juomapiste jossa tein hirveän munauksen ottamalla tavallisen tylsän veden sijasta hienompaa ja erikoisempaa urheilujuomaa ja pälyilin hätääntyneenä ympärilleni että missä on roskis mukia varten samalla kun kahlasin nilkkojani myöten maahan viskattujen mukien vuossa, kunnes lopulta nakkasin (tai pikemminkin asetin huolellisesti) omankin mukini maahan ja koko kehoni vavahti kun jouduin vastoin kaikkia periaatteitani roskaamaan!

Sen jälkeen taistelin vatsassa kiertävää ja kurkkuun nousevaa urheilujuomaa vastaan ja jouduin matkan varrella vaihtamaan kävelyksi tämän tästä ja ystävätär pysyi uskollisesti rinnallani vaikka olisi hyvin jaksanut juosta tasaisesti koko matkan vaikka oli kuulemma juonut edellisenä iltana viiniäkin! Koska reitti kulki pitkälti kodin tuntumassa, minulla oli SUURI kiusaus jättää leikki kesken ja karata kotiin. Itse asiassa minulla oli varasuunnitelmakin; olin kietaissut vyötäisilleni mustan pitkähihaisen paidan muka varalämmikkeeksi, mutta oikeasti naamiointiasuksi, jonka voisin tiukan paikan tullen kiskaista neonvihreän MidnightRun-paidan ylle, ottaa pari sivuaskelta  ja kadota kokomustassa asussani yön pimeyteen...ja luikkia kotiin. Minulla oli tiukka paikka KOKO AJAN mutta Katajanokalta ja Kruununhaasta ei enää olisi hyödyttänyt karata minnekään, sillä olisin joka tapauksessa joutunut suoriutumaan kotiin jotenkin, ja joskus mustavalkoinen ajattelu toimii. Ajattelin, että jos pääsen maaliin, rakastan itseäni, jos taas jätän kesken, inhoan. Reitin varrella oli ihania kannustavia ihmisiä ja heidän mielikseen oli pakko juosta, jotta heille tuli hyvä mieli siitä että heidän kannustuksensa auttoi (vaikka inhoankin sitä että joku sanoo että enää neljä kilometriä kun neljä metriäkin tuntuu loputtomalta). Pääsin maaliin, sain kuin sainkin ajan (juoksussa oli sellainen ukaasi että radalla ei saa olla puoltatoista tuntia enempää, tai saa tietysti olla vaikka koko yön, mutta rekisteröityä aikaa ei tipu) ja banaanin, proteiinijogurtin, alkoholittoman oluen ja välipalakeksin sekä maratonkoulun esitteen, jonka ojentajaa katsoin ihmeissäni että tekeekö tuo ihminen minusta pilaa?! Sain myös lonkkani  niin kipeiksi että kun laahustin Fabianinkatua kotia kohti ja pakosuunnitelmapaitani valahti vyötäisiltäni maahan, ajattelin ensin että jääköön tuohon, mutta palasin sitten kuitenkin ja noukin sen vaivalloisesti hyppysiini.

Mutta tänään on uusi päivä ja  uhosin jo miehelle, että nyt alkaa syysharjoittelu ! Ja ihan lähipäivinä aion ehkä astua  jopa vaa’alle! Kiitokset tsempistä ja myötäelämisestä Tuulalle!

Miranda Gym: http://www.youtube.com/watch?v=0GGLvbUVfL8&NR=1&feature=endscreen