tiistai 25. kesäkuuta 2013

Lomanen


 
Olen ollut juhannuksen yli vapaalla ja vaikka (tai koska?) olemme pysytelleet täällä kotinurkilla, olemme ehtineet yhtä ja toista. Kaupunkijuhannus oli taas leppoisa; limunaatia Hietsun rantakuppilassa, pyöräilyä, kävelyä ystävien kanssa Hietaniemen hautausmaalla, jossa he eivät olleet koskaan käyneet, vaikka ovat asuneet jo kaksikymmentä vuotta Helsingissä. Nyt esittelimme heille miehen isän, äidin ja veljen haudan ja muutaman poliitikon haudat (mm. Kekkonen, Ryti, Holkeri ja Sorsa on haudattu jostain kohtalon ihme oikusta ihan siihen miehen omaisten viereen, mistä mies sai ylimääräistä syytä julkean epäsopivaan  hautausmaalla pörhistelyyn), taiteilijakukkulan (miehet ottivat lippahattunsa päästä Speden haudalla ja suorittivat pienmuotoisen imitaatioesityksen) ja Eino Leinon haudan. Mies kysyi ystävältään  olisiko hän voinut kolmekymmentä vuotta sitten kuvitella viettävänsä juhannusaattoa tällä tavoin johon ystävä vastasi että no ei, mutta toisaalta silloin hän tunsikin vielä olevansa elossa...Kävimme pelaamassa loputtomalta tuntuvan kierroksen minigolfia Taivallahdessa (mies voitti) ja noloa myöntää, mutta olin nukkumassa jo iltakymmeneltä.
 
Juhannuspäivänä teimme yli 30 kilometrin pyörälenkin ja ihastelimme mm. Käpylän ihania puutaloja. Ilmeisesti uuden pinkin pyörän myötä räjähtänyt pyöräilyinnostukseni ja ulkoilma vaativat veronsa; olin TAAS nukkumassa kymmeneltä, vaikka ulkona olisi möllöttänyt näyttävä superkuu, jota minun piti mennä vartavasten kuvaamaan.
Sunnuntaina sää suosi ja suunnistimme heti kymmeneltä Korkeasaareen. Huomiomme kiinnittyi tällä kertaa erityisesti lintuihin (lokkiin, joka haukkasi palan miehen korvapuustista, vapaina tepasteleviin riikinkukkohin jotka osaavat kyllä olla pahoja suustaan
 
 
ja tietysti joka paikkaan änkeäviin valkoposkihanhiin).
 
 
Tarjolla oli kyllä ihan uusiakin tuttavuuksia, niin kuin gundit.
 
Kovat gundit eivät tanssi.
 
Minähän olen aivan hurahtanut riikinkukkoihin, juuri innostuin askartelemaan jopa riikinkukkojääkaappimagneetin, mutta kyllä aivan ylivoimaisesti ihanimpia olivat yllättäen kanat ja kukot!En ole koskaan ennen edes huomannut koko kanalan harmaata puuovea. Mieskin huomautti, että sinähän olet aivan hurmaantunut noista kanoista ja totta se olikin! Ne olivat niin hyvinvoivan nököisiä, kauniita ja pulleita ja niiden käytössä oli viihtyisä alue jossa kuopsuttaa ja hääriä ja opettaa nuoria kukkopoikia tavoille.
 


 
Useinhan eläintarhassa tulee jossain vaiheessa väkisinkin vähän pahoille mielin, varsinkin sellaisten häkkien kohdalla joissa nököttää joku iso uljas lintu, vaikkapa merikotka, mutta kanojen kanssa siitä ei ollut pelkoa. Aina yhtä tiedonhaluinen mies luki seinäkyltistä, että kana on maailman yleisin lintu, niitä on maapallolla 23 miljardia kipaletta ja että nämä erityiskauniit ja näyttävät yksilöt ovat suomalaisia maatiaiskanoja, hämäläiseltä Alhon tilalta. Samassa kyltissä luki, että suomalainen maatiaissika on valitettavasti kuollut sukupuuttoon. Sukupuuttoon!? Että niin on annettu käydä?! Törkeää!
 
Hauskin informaatiopläjäys koski yllättäen harmitonta rantakäärmettä. Vaaran uhatesssa se yrittää ensin puolustautua tyhjentämällä anaalirauhasensa, mutta jos siitä ei ole apua, se heittäytyy selälleen ja esittää kuollutta roikottamalla kieltään ulkona. Mies oli ihmeissään että mitä väliä sillä on onko käärme selällään vai mahallaan, sehän on yhtä pyöreä molemmin puolin.

Jos ette usko, niin...
Iltapäivällä meillä oli vielä treffit ystäväpariskunnan kanssa Lintsillä, jossa käymme kerran kesässä heittämässä erästä tiettyä pallopeliä, "Tähtipalloja". Toissavuonna voitin pinkin hain, viime vuonna ystävätär heitti pienen pandan, tänä vuonna olin taas iskussa ja heitin pienen pehmoSuper-Marion arvoisen tuloksen. Lisäksi mies kunnostautui toisessa pallopelissä, Derbyssä, ja sai niin ikään pienen ruman vihreän pehmoeläimen. Niistä on jo hankkiuduttu eroon (lahjoitettu suurieleisesti miehen siskonpojan pikku tyttärille). Ystäväpariskunnan miehen pyörän eturengas tyhjeni yllättäen emmekä me tietenkään osanneet sille juuri mitään tehdä (paitsi pumpata mutta sitten se tyhjeni TAAS) ja paikalle piti hälyttää miehen kätevä insinöörisiskonpoika ("diplomi-insinööri", hän korjaisi jos olisi täällä) ja häntä odotellessamme pohdimme että tällaista on sitten olla typerä humanisti maailmalla: emme osaa korjata pyöränkumia, mutta osaamme kyllä hyvin kuvailla miltä tuntuu, kun rengas rikkoutuu Stadionin edustalla.
Eilen oli pikku lomaseni viimeinen päivä, ja omistin sen tietoiselle shoppailulle. Noudatan edelleen orjallisesti Julia Cameronin ”Prosperous Heart”-kirjan ohjeita ja olen kirjannut kaikki menot huvipuiston vadelmajäähilejuomasta flipperiin syydettyihin viisikymmensenttisiin pikku tilikirjaani, mutta tässä vaiheessa onkin tarkoitus tulla pelkästään tietoiseksi sitä mihin rahat oikein menevät. Missään vaiheessa ei ole tarkoituskaan ruveta miksikään Tuomari Nurmion ”Sniidu Friiduksi”, vaan ainoastaan tehdä itselleen selväksi elääkö arvojensa mukaista elämää vai ei.  Liiallinen nuukuus ei Julian mukaan kerro mistään muusta kuin siitä, että ihmiseltä puuttuu uskoa tulevaisuuteen! Toisaalta velaksi ei pidä osteleman, sillä semmoinen syö tulevaisuudelta vapautta.  Eilen tein tietoisia, arkea kohottavia (ja alen vuoksi myös erityisjärkeviä) hankintoja: kuudet  pikkarit, kolmet treenisukat, uudet hammasharjat molemmille ja kolmea erilaista hammastahnaa, uusi aamusivukirja, sillä nykyinen on loppumaisillaan, hiusväri ja UUDET LINTUKUVIOISET PUSSILAKANAT. Ne ovat ihanat ja käytin niiden valitsemiseen pienen ikuisuuden. Pussilakanoiden pitää olla täydelliset. Edellisestä pussilakanaostoksesta oli jo niin kauan, että muistin väärin jopa mielimateriaalini, että se olisi muka puuvillasatiini kunnes näin paketista sanan ”perkaalipuuvilla” ja muistin onneksi, että sehän se oli! (Tästä tuli mieleen, että Sokoksella näin Kylie Minoque-petivaatteita, mukamas luksusta, mutta tarkempi tutkiskelu paljasti niiden olevan polyestersatiinia. Nukkuisiko ihana Kylie muka polyesterlakanoissa?! Ei IKINÄ!) Mutta siis nyt meillä on uudet kauniit perkaalipuuvillapussilakanat, joissa on kauniina kuvioina mielivärejäni valkoisella pohjalla ja meidän kummankin mielieläin, lintu, paitsi että mies tykkää kaloista ehkä vieläkin enemmän. Korkeasaaressa hän piti pitkän ylistyspuheen kiekkokaloille, joita hän luonnehti ”akvaarion aristokraattisiksi aatelisiksi, jotka käyttäytyvät aina ”hillitysti”, alentumatta tappelemaan (?) muiden kalojen kanssa.” Mahtava ominaisuus lemmikissä.  Mutta nyt lelukauppa kutsuu. Olenkin erinomaisen levännyt ja valmis hommiin!
 
Beach Boys: Wouldn't it be nice http://www.youtube.com/watch?v=nZBKFoeDKJo

lauantai 15. kesäkuuta 2013

Julian opissa


Mies on kavereidensa kanssa Tallinnassa jokakesäisellä retkellään.  Olenkin pannut täällä kotona aivan ranttaliksi! Totta puhuen olen nauttinut hiljaisuudesta ja harrastanut de-clutteringia, eli raivannut hissuksiin yhden jätesäkin päivävauhdilla tavaraa roskikseen tai kierrätykseen. Amazonin poika toi taas yhden Julia Cameronin kirjan, kaksi on vielä matkalla. Tämä minkä sain hyppysiini on nimeltään ”The Prosperous Heart. Creating a Life of Enough” Oi miten rakastankaan Julia Cameronin kirjoja! Ne on yleensä laadittu kahdentoista viikon ohjelman muotoon (Julia on vanha AA:lainen) ja niissä on ihania viikkotehtäviä ja Julian tyyli uppoaa minuun ihan täysillä ja teen orjamaisesti kaiken mitä hän käskee, nyt hän käski ostamaan pienen muistivihon ja kirjaamaan siihen tunnollisesti kaiken rahanmenomme  (myös sen paljonko kyseinen muistivihko maksoi) ja –tulomme, jotta talousasiamme lakkaaavat olemasta jotenkin mystisiä tai pelottavia ja tajuamme selkeästi missä mennään. Olen jo huomannut, että pelkkä talousvihkoon kirjoittamisen uhka saa jättämään monia juttuja ostamatta, mutta kyllä siellä jo kaikenlaista lukee, kuten vaikkapa:
”Elämä on ihanaa”-dvd     1,5e
Pussillinen simpukankuoria 0,5e
Paketti Pirkka-tuulihattuja         1,75e

Mutta kaiken a ja o on se, ettei kodissa ole laatikot ja sängynaluset täynnä epämääräistä ryöhnää ja siksi roinanpoisto, de-cluttering-vaihe ajoittuu ihan kurssin alkuvaiheeseen. Julia komensi myös olemaan ostelematta luottokortilla (onneksi olin ehtinyt tilata ne kolme hänen kirjaansa jo etukäteen) ja hän käyttää ihanaa kieltä, sellaisia  sanoja  kuin ”pert”, ” squander”  ja ” solicitous” .  Aina kun olen jotenkin mentorin tarpeessa, oli asia mikä hyvänsä, Julian lukeminen auttaa heti.
Olin jotenkin väsyksissä eilen illalla ja koska mieskin oli tiessään, annoin itselleni luvan mennä nukkumaan jo yhdeksältä, minkä johdosta heräsin pirteänä jo ennen kuutta, minkä johdosta saatoin ja halusin mennä juoksemaan rantaan ja ottamaan kuvia vauhdissa jo aamuvarhaisella,
 
minkä johdosta olin takaisin kotona jo seitsemän jälkeen ja saatoin soittaa isosiskolle, joka herää joka aamu jo neljältä. Juttelimme niitä näitä ja hän yritti saada minut ujuttamaan blogiini linkin Jethro Tullin ”Life is a long song”-biisiin, mistä kieltäydyin pöyristyneenä jyrkästi suoralta kädeltä, mutta pehmennykseksi lupasin sentään kuunnella sen jos hän suostuu vaihturiksi koekatsomaan yhden jakson Solsidania.  Söin ison kulhollisen hedelmäjogurttia johon olin lisännyt vielä tummia rypäleitä, persikan ja puolikkaan banaanin. Pyyhin pölyt kirjahyllyn päältä ja lähdin lelukauppaan töihin.
Siellä asiakas kehui minulle valikoimiimme kuuluvaa leijaa niin vuolain sanakääntein, että innostuin ostamaan sellaisen itsellenikin (ostos on jo merkitty talousvihkoon tämän päivän ainoaksi menoeräksi) ja vasta paljon myöhemmin tajusin, että olikohan tässä nyt jotain nurinkurista kun asiakas sai myyjän ostamaan jotain mitä tämä ei ollenkaan ollut katsonut tarvitsevansa.
Yhtä hassu juttu kuin se, että meidän vintti on alempana kuin kotimme.  Me asumme ylimmässä kerroksessa. Vintille mennään niin, että ensin mennään keittiön ovesta rappuun. Siinä on heti oikealla vintin ovi, mutta kun sen avaa, siitä johtaakin raput alaspäin. Isosisko kysyi tänään että suunnitteletko sinä yhtään etukäteen noita blogijuttujasi. Sanoin että enpä juuri, mutta kyllä minulla yleensä on joku tietty asia jonka haluan tuoda julki tai mikä ylipäätään laukaisee halun kirjoittaa. Pitkin hampain en bloggaa koskaan.  Tänään laukaiseva tekijä olikin tuo vintti, josta  olen halunnut mainita jo pitkään. On se sen verran outo juttu!

 Jason Aldean: I use what I got: http://www.youtube.com/watch?v=e-GLrrclM84

 

keskiviikko 12. kesäkuuta 2013

Hyvin rullaa!


Pyöräilimme lauantaina Nuuksioon, jossa oli hauskat ja hulppeat nelikymppisjuhlat (miehen siskon esikoistyttären ja hänen parhaan ystävättärensä).  Minähän jo vihjaisin niistä mittavista huoltojoukoista, joilla ei tunnu olevan suurtakaan luottamusta siihen, että koskaan pääsisin pyörällä paikasta A paikkaan B ilman ongelmia ja märinää (no, toisaalta, onhan heillä syytäkin epäilyyn). Mutta matka, 35 km,  meni HYVIN! Tosin nautin kaikkien periaatteideni vastaisesti energiajuomaa ja jouduin käymään puskapissalla, mutta perille pääsimme aivan ajallaan.Tietysti sillä vihoviimeisellä taipaleella, jossa ei enää ole pyörätietä, vaan joutuu ajamaan henkensä kaupalla tien sivussa autoja väistellen, huoltojoukko ajoi rinnalle huomiota herättävästi tyyttäillen ja ikkunoista työntyi monta uteliasta päätä ja kysymyksiä sateli tyyliin ”Jaksatko nyt ihan varmasti loppuun saakka?” ja illan mittaan miehen sisko sanoi kolmeen otteeseen että täytyy tunnustaa etten uskonut sinun selviävän perille asti ja miehen siskon mies sanoi, että kyllä kävelystä vähän huomaa, että pyöräilty on, vaikka ei haparoiva askellukseni siitä johtunut, vaan siitä että jalassani oli liukkaat espadrillokset epätasaisella kivisellä ja käpyisellä rantapolulla! Sen jälkeen ollaan pyöräilty Lauttasaaren lenkkikin vailla ikäviä yllätyksiä.

Mutta on tässä kyllä sähläämistä ollut. Ehdin jo ilahtua, että nopeastipa laittoivat uutta satulaa ja lukkoa tulemaan, mutta kun avasin paketin, siellä olikin lokasuoja ja kypärä, joiden oli lähetyslistan mukaan määrä mennä jollekin Jarille Savonlinnaan. Ei muuta kuin paketti takaisin postiin, soittoa ja sähköpostia firmaan ja uutta pakettia odottelemaan.  Lisäksi minua hermostuttaa edelleen ajaa kaupungissa ja erityisesti inhoan kotikatua, joka on mukulakiveä ja jossa ratikka läähättää niskaan. Yritän aina ehdotella että taluttaisimme jalkakäytävää Bulevardin pyörätielle tai edes Fredrikintorille ja tänäänkin olin jo toiveikkaasti työntämässä etupyörääni autojen välistä jalkkikselle, kun mies karjaisi niin että Fredan hienostoliikkeiden ikkunalasit helisivät: ”ET MENE SINNE!!!!! Sinun on nyt opittava, ettei AINA VOI OLLA NIIN PRINSESSAMAISTA!!!!!” Ja niin minä jouduin kauhusta kankeana ajamaan mukulakiveä ja kauhu jatkui vielä pyörätielläkin, sillä matka Bulevardilta Mannerheimintielle ja sieltä Hesperianpuistoon (jossa laskin olevani viimein turvassa, ei olisi kannattanut: tänään mieheltä pamahti siellä takarengas, tulin aivan hysteeriseksi silkasta turhautuneisuudesta!) on minusta pelottava ja arvaamaton jalankulkijoiden ja toisten pyöräilijöiden ja kaikkien mahdollisten yllätysmomenttien (lähinnä eteen auki ponnahtavien taksinovien) vuoksi. Kotona aloin palkkioksi urheudestani himoita pyöränkoria. Tämmöinen olisi ihanin, mutta minua ei juuri nyt kauheasti huvita tilata nettikaupasta mitään...Tämäkin pitäisi tilata kaukaa eksoottisesta Ruotsista asti, joten olkoon ainakin ensi viikkoon.
Lopuksi pari juttua vapaaehtoistyön piiristä.  Terhokoti on ruotsiksi Terhohemmet ja aina lähtiessäni sieltä toivon salaa, että joku kysyisi että "missä hemmetissä sinä olet ollut?!", johon voisin vastata että "Terhohemmetissä". Se olisi minusta hauskaa, mutta kukaan ei koskaan kysy. Tänään aloin odottaa toista kysymystä. Nimittäin että joku kysyisi mikä on erikoisinta mitä olet joutunut vapaaehtoisena tekemään. Ennen en olisi halunnut vastata, mutta nyt minulla on niin hyvä vastaus, etten malta ottaa sitä riskiä ettei kukaan koskaan kysyisikään. Tänään kun menin hommiin, käytävällä loikki vastaan hätääntynyt talouspäällikkö huutaen että lintu oli paskonut hänen päähänsä! Menimme pukuhuoneeseen ja siellä putsasin märällä kammalla ja paperilla linnunkakkaa talouspäällikön tukasta ja lohduttelin häntä, että tämä on  itse asiassa aivan MAHTAVA juttu, tuo ONNEA ja että ei muuta kuin Viking Lottoa vetämään!
Matti Johannes Koivu: Odota, odota: http://www.youtube.com/watch?v=QLOf6txWB3g

perjantai 7. kesäkuuta 2013

Giro di Lauttasaari


Hei taas pitkästä aikaa! Ei ole tapahtunut paljon mitään, vaikka toisaalta kyllä sittenkin. Päivitän taas kuulumisia kuvin, jotta pääsen mahdollisimman pian PÄÄUUTISEEN.  Olen päässyt kokemaan veneilyn huumaa! Helsinki näyttää mereltä katsottuna upealta ja hulppea kyyti mahdollisti sen, että saatoin leikkiä Solsidania livenä. Suomenlinnan vierasvenesataman ahvenfileet olivat suussasulavia!
 

Meillä on kotona ollut aika kuuma näin helteillä, joten olemme mielellämme viettäneet iltaisin laatuaikaa puistoissa.  Sireeniaika on yhtä kuin maanpäällinen paratiisi!
 
 
Mies on onnensa kukkuloilla äkättyään Fredrikintorilla samanlaisen vesipisteen kuin Hietsussa ja hakee sieltä kylmää raikasta vettä pyörän juomapulloonsa monta kertaa päivässä ja tarjoilee sitä minullekin lelukauppaan kiusallisen usein.

Pikkusisko oli lastenkirjailijoiden kesäpäivillä Linnunlaulussa ja minun oli määrä mennä häntä vastaan. Hän anoi puolen tunnin jatkoaikaa johon armollisesti suostuin, koska tuntui ihanan henkiseltä ja rentouttavalta ajatus, että voisin istua sen aikaa Töölönlaahden rantakivellä meditoimassa,
 mutta kun neljäkymmentä minuuttia tuli täyteen, näpyttelin hänelle viestin: ”Olen istunut neljäkymmentä minuuttia kivellä, perse puutuu! Kuis o?”
Lelukaupassa kävi nainen, joka haki lahjoja pienelle Hugo-pojalle. En ollut ihan varma oliko nainen äiti vai isoäiti, meistä plus nelikymppisistä kun on niin moneen, mutta ajan oloon kävi ilmi että poika on naisen oma. Hän sanoi iloisesti että katso minua, tällainen turjake ja näkisitpä mieheni, varsinainen karvamörkö, ja katso miten suloisen lapsen me silti saimme! Hän näytti kännykästään kuvaa oikeasti todella kauniista lapsesta ja minä sanoin, että ainahan lapset ovat vanhemmistaan maailman ihanimpia, mutta tuo on kyllä ihan objektiivisestikin arvioiden todella suloinen ja hän sanoi että eikö olekin ihmeellistä ja että aina kun hän näyttää kuvaa jollekin, hän oikein painottaa ettei ole imuroinut kuvaa netistä, vaan se on oikeasti heidän biologinen lapsensa. Sitten hän vakavoitui ja sanoi että ei mutta nyt täytyy keskittyä valikoimiin, koska ei ulkopaikkakuntalaisena pääse kauppaan usein. Joululahjojakin olisi hyvä hankkia jo nyt... Ja niin hän valitsi pikku Hugolle yhtä ja toista ja Sophie-kirahvi -soittorasian kohdalla hän sanoi, että nyt minä rupean itkemään, mutta ei sentään ruvennut, vaan jatkoi valitsemista ja kun pikku myyntitiskillämme oli jo aikamoinen keko, hän vilkaisi sitä kerran sen näköisenä kuin olisi ajatellut että lähtiköhän tässä nyt vähän mopo keulimaan, mutta lausui sitten kuin meidät molemmat vakuuttaakseen: ”Paketteja pitää olla MONTA. Lapsi on IHANA.” Sitten hän sanoi lähtevänsä vähän lepäämään hotelliinsa Albertinkadulle, mutta halusi vielä sitä ennen tietää mistä löytyisi lähin paikka mistä saa piimää (Iso Roban Alepa tai Albertinkadun K-Market) , sillä hän oli aivan läkähtyä helteeseen ja janoon ja osteluun.
Mutta nyt pääasiaan. Tilasin itselleni jo kauan harkitsemani polkupyörän; pinkin retromallisen ihanuuden, ja eilen haimme sen miehen kanssa Kampin matkahuollosta ja hississä joku nainen sanoi, että ihanan värinen ja upea fillari ja toivotti hyviä pyöräilyjä ja myöhemmin mies kysyi että oliko hienoa kun Miitta Sorvali  kehui pyörääsi ja minä olin ihan että ei se mikään Miitta Sorvali ollut ja mies sanoi että oli oli! ja kinastelimme asiasta niin että pyörän raahaaminen Nervanderinkadun varrella sijaitsevaan puistoon kävi kuin vahingossa. Siellä meidän oli määrä koota pyörä ajokuntoon miehen siskonpojan suosiollisella avustuksella.

Olin aivan taivaissa kun pääsin ajamaan pitkin Baanaa uudella hienolla fillarillani ja päätin jo ryhtyä harjoittelemaan ilman käsiä ajamista ja ajattelin miten mahtava pyöräilykesä tästä tuleekaan, mutta Lauttasaaressa uudesta pyörästäni irtosi satula ja sitä kiristettiin ja se irtosi uudelleen ja mies purki sen osiin eikä osannutkaan kasata takaisin ja hän rähisi minulle idyllisessä merenrantaympäristössä, että ”miksi ihmeessä sun piti mennä tilaamaan tällasta P*SK**, vaikka KAIKKI sanoivat että ÄLÄ TILAA PYÖRÄÄ NETTIKAUPASTA!!!”
ja sitten hän soitti taas pakettiautoilevan ystävänsä hakemaan meidät pois tällä kertaa Lauttasaaresta (viimeksi Herttoniemestä) ja häntä odotellessamme vastaan käveli vaivalloisesti mies, jolla oli jos jonkinlaista näkyvää vammaa ja epämuodostumaa ja hän pysähtyi tiedustelemaan ystävällisesti olemmeko kenties eksyksissä ja minä sanoin ääni väristen että ei kun me odotetaan kaveria hakemaan, uusi pyöräni meni heti rikki, ja osoitin huuli pitkällä irtonaista satulaa ja hän sanoi empaattisesti että no voi harmi sentään ja lähti jatkamaan vaivalloiselta näyttävää menoaan. Sitä katsellessani sain sentään jonkinlaisen herätyksen todellisuuteen ja sanoin itselleni että no niin, nainen, eiköhän oteta asiat asioina, pyörässä on viallinen satula, se hoituu kyllä. Pyöräsi kimpussa on tänään uurastanut pyyteettömästi yksi jos toinenkin ja nyt sinua tullaan hakemaan pakettiautolla. Asiasi eivät ole maailman huonoiten. Ja kun miehen ystävä saapui ja hänkin yritti korjata satulaa kärsivällisesti ja paneutuen, mies nauroi että minun kanssani pyöräily on vähän kuin Ranskan ympäriajo tai Giro d’Italia; ei tokikaan yhtä nopeaa, mutta huoltojoukot ovat kyllä samaa kaliiberia.

PS: Äsken soitin pyöräkauppaan. Uusi satula on jo matkalla. Mutta sitä ennen mies oli jo ehtinyt käydä risan satulan kanssa siskonpojallaan, joka oli korjannut sen vaihtamalla osat toisesta satulasta ottamiinsa osiin.

Freeman: Ajetaan tandemilla http://www.youtube.com/watch?v=cp2lTuYbwfM