sunnuntai 24. maaliskuuta 2013

Hieno lapsen tekemäksi


Nyt kun minulla ei vielä ole minkäänlaista nimeä taidemaailmassa, voin onneksi olla varma, että jos joku ostaa tekemäni taulun, hän ostaa sen vain ja ainoastaan siksi, että se on hänestä kiva. Ainoa haittapuoli on, että taulujani luullaan järjestään lapsen tekemiksi ja sitä kautta niillä on sellaista lisäarvoa, joka romahtaisi heti jos paljastuisi että ne onkin tehnyt aikuinen. Jotkut asiat yksinkertaisesti menevät läpi vain lasten tekeminä. Annan esimerkin. Kun ystävättären kolmivuotias lapsi riistää puhelimen äidiltään päästäkseen henkäisemään väliin päivän kuumimman kohu-uutisen ”Arvaa mitä?! Mun pippeliin tarttui teippi!! Heippa!” se on superhauskaa. Mutta jos AIKUINEN  tekisi saman, se olisi superyököttävää. Äsken kirpputorilla huuhailin oman pöytäni tuntumassa kun huomasin herttaisen pariskunnan tarkastelevan taulujani. Mies sanoi vähän tuohtuneena, että ”näin kivan joku lapsi tehnyt ja toinen tuonut tänne myyntiin” ja nainen myönteli että joo ihan kiva ja se mies sanoi, että mä ostan tän ja tiesin heti, että nyt kannattaa olla niin kuin ei olisikaan, sillä jos olisin mennyt käsi ojossa että haluatteko tavata itse taiteilijan, tässä olen, ta-daa!, hän ei varmasti enää olisikaan halunnut taulua, sillä eihän enää olisi ollut mitään sorrettua lasta puolustettavana.  Mutta toisaalta, ihan sama, neljä euroa kiitos, kehykset kuuluvat hintaan. Jiihaa!
Viime kesänä Hietsun torilla eräs nainen katseli tauluani ja kysyi että onko se lapseni tekemä. Kun ilmoitin (ylpeänä) että ei kun olen tehnyt sen aivan itse hän perääntyi ja sanoi ”ai jaa....” Mutta sitten hän astui taas eteenpäin, tarttui tauluun uudelleen ja sanoi reippaasti: ”No mut hei, tää on silti tosi makee. Mä otan tän!”.
 
Voiko tästä siis päätellä, että tyylini on onnistuneen naivistinen?  Vaiko vain tökerö, mutta jotenkin hellyttävällä tavalla?

(PS. Mies kysyi miksen laita oheen kuvaa jostain taulustani. Sanoin ettei minulla ole, johon mies tokaisi että "höpö höpö, et vain kehtaa.")

Happoradio Puhu äänellä jonka kuulen http://www.youtube.com/watch?v=PnzdhQyb1gU

lauantai 23. maaliskuuta 2013

Ebenpuinen virkkuukoukku


Hyvää palmusunnuntaita! Mies ilahdutti minua heti herättyään muistelemalla miten hänen siskonpoikansa oli pari vuotta sitten sonnustanut yksissä tuumin vaimonsa kanssa esikoistyttärensä pääsiäisnoidaksi, huivit ja pisamat ja kaikki, vaikka tyttöä ei ollut lainkaan huvittanut, ja lastannut hänet virpomisvitsoineen autoon ja vienyt isovanhempien ihasteltavaksi. Autossa tyttö oli jupissut, että ”Olisinkin oikea noita; myrkyttäisin teidät kaikki!” Ja nyt mies soittelee kaikille (viisikymppisille, kaksimetrisille) ystävilleen ja kyselee että ”No, sä olit jo virpomassa?”.

Minulla on edelleen se kirpputorisavotta kesken, loppusuoralla onneksi kuitenkin. Jos myydyistä artikkeleista ei jäisi evidenssiksi hintalappua, saattaisin vaipua epätoivoon. Pöytä notkuu aina vain tavaraa, mutta toisaalta sinnehän rahdataankin sitä kaiken aikaa lisää.
Eilen menin väsyneenä pitämäni kurssin jälkeen vähän tutkimaan millainen kaaos siellä on, sillä en ollut työkiireiltäni ehtinyt käymään paikalla pariin päivään. Pikku piipahduksesta kehkeytyikin sosiaalinen karuselli kun tapasin heti ovensuussa miehen siskon ja hänen miehensä. He tulivat seurakseni kun laskin myymiäni tuotteita ja kinastelivat tuttuun tyyliinsä. Miehen sisko halusi uutta käsilaukkua ja housuja. Hänen miehensä oli löytänyt muita aarteita, joita miehen sisko ei osannut lainkaan arvostaa. Miehen siskon mies jurputti, että ”Kyllä minullakin on OIKEUS OSTAA EBENPUINEN VIRKKUUKOUKKU, JOS SINULLA ON OIKEUS OSTAA LIIAN PIENET HOUSUT!”. Musta nahkalaukku seilasi edestakaisin miehen siskon puntaroidessa kannattaako se ostaa vai ei samalla kun minä ilakoin aina kun löysin oman lappuni kuittilaatikosta. Eniten iloa tuottaa ehdottomasti, kun pääsee eroon jostain rumasta tuotteesta jota oikein erikoisesti häpeää. Eilen suurimman tuuletuksen aiheutti se, että olin saanut rumat (ja siksi myöskin käyttämättömiksi jääneet), ruskeat legginsit kaupaksi 50 sentillä! Muutenkin olen päässyt kiitettävästi eroon masentavista ruskeista vaatteistani, enkä enää näin ollen ole mikään täti Ruskea, vaan se on nyt joku muu näillä nurkilla.
Kun miehen sisko ja miehensä jatkoivat matkaa eteenpäin (uusi käsilaukku ja liian pienet housut lähtivät mukaan, ebenpuinen virkkuukoukku ei) ei mennyt kauaakaan kun näin tutun oloiset kasvot. Luulin niiden kuuluvan serkulleni, mutta koska hän asuu Tampereella ajattelin että ei se hän voi olla joten parempi olla munaamatta itseäni ryntäämällä suoraan vieraan ihmisen iholle. Mutta hän tunnistikin minut ja oli kuin olikin serkkuni (olivat miehensä kanssa viikonloppulomalla Kämpissä johon minä huudahdin että mitä te sitten TÄÄLLÄ teette!? Itse olisin tietysti pysynyt tiiviisti hienostohotellissa.) Mutta he olivat tekemässä löytöjä, tai siis serkku oli, miehensä tyytyi kiltisti antamaan hänen löytöretkeillä rauhassa. Ja kotimatkalla joku huiskutti minulle iloisesti Eiran sairaalan ratikkapysäkiltä ja minä ajattelin näkeväni  väsymyksissäni harhoja, mutta se olikin lelukauppatuttu ja vaihdoimme pari sanaa ja minä tunsin itseni oikein seurapiiri-ihmiseksi jolla on tuttuja joka kulmalla!

Leevi and the Leavings: Vakosamettihousuinen mies: http://www.youtube.com/watch?v=SDJ_ALN_skw

keskiviikko 13. maaliskuuta 2013

Armahduksia


Joka kerta kun vien lisää tavaraa kirpputorille, olen ihan kauhuissani, että yksikään tavara ei ole mennyt kaupaksi ja sitten kun pääsen tutkimaan kuittilaatikkoa ja löydän sieltä omia hintalappujani, tunnen oloni aivan autuaaksi ja siunatuksi. En pelkästään siksi, että se tietää RAHAA, vaan siksi, että se tuntuu kuin saisi anteeksi muinaisen kaamean ostosmokansa. Kun on vienyt tavaraa pöydälleen häpeissään sivuilleen vilkuillen ja ajatellen, että toivottavasti kukaan ei näe, että nämä kauheat roinat ovat MINUN varastoistani ja sitten näkee tavaran kelvanneen jollekin, on kuin kuulisi korvissaan lohdutuksen: ”Hei, ei tämä nyt NIIN kauhea ole. Oikeastaan aika kiva!” Ja jos joku on ostanut jotain omaa tekemääni, olen aivan onneni kukkuloilla! Olen taas myynyt yhden taulun! Taisi olla jo neljäs urallani, kröhöm... Kuusi kokonaista euroa,  hahaa, I’m rich!!!

Mutta takaisin katumusharjoituksiin.Työkaveri ihmetteli ihan vilpittömästi kertoessani kirpputorille rahtaamistani tavaroista, että miten ne oikein ovat sinulle päätyneet? Relevantti kysymys, joskin vastaus on kiusallinen. Sillä pakkohan se on myöntää, että joka ikisen tavaran tai rytkyn kohdalla olen aikoinani miettinyt, että tällainen olisi hyvä olla kotona tai että tämä vaatehan on aivan superkiva!
Ostelun olen onneksi pitänyt edelleen minimissä. Ostan vain mitä TODELLA tarvitsen. Ja minä TODELLA tarvitsin uudet valkoiset Converset. Ja pienen kilisevän kaulakorun vapaaehtoiskoulutuksen päättymisen kunniaksi. Ja Deb Shapiron ”Kehosi paljastaa mielesi”-kirjan, jota olen AINA toivonut. Mutta koska olin myynyt aika monta tavaraa ja saanut niistä tulojakin, niin noita ei oikeastaan voi laskea edes osteluksi. Että sikäli. Sitä paitsi  kenkätilanteeni on nyt ilahduttavan yhteneväinen elämäntilanteeni kanssa.

Näitä käytän työssäni lelukaupassa:
 
Näitä käytän vapaaehtoistyössä:

 
Ja näitä käytän vapaa-aikana:

 
Opetustyössä voin käyttää mitä vain yllä esitellyistä, paitsi kotiopetuksessa en tarvitse niitäkään, vaan voin työskennellä sukissa (mielellään kuitenkin ehjissä).   Ai juhlat? No, jos juhlia ilmenee, hankin varmaan jotkut kiiltävät juhlatennarit, mutta onneksi nyt ei mitään sen suuntaista ole näköpiirissä.
Walking on sunshine/Miranda: http://www.youtube.com/watch?v=P1ADHdsKvZk&feature=related

sunnuntai 10. maaliskuuta 2013

Oon roinissain


Ooh, päivä olisi pitänyt käyttää kurssin suunnitteluun, mutta se onkin mennyt kirpputoritavaroiden sortteeraamiseen (mikä itse asiassa ON kurssin suunnittelua, sillä järjestellessäni tavararöykkiöitä järjestän samalla ajatuksiani, tai ainakin lohduttaudun nyt sillä ajatuksella). Minulla on pöytä varattuna kolmeksi viikoksi ja aika on mitä otollisin, sillä haluan todellakin hankkiutua eroon kaikesta turhasta. Pyhiinvaellussuunnitelma ei toteudu tässä toukokuussa, mutta unelma elää edelleen ja pidän sitä hengissä aina kun hinnoittelen tavaroita myyntiin (tällä saan kahvin, tällä saan sämpylän jne.).

Jotkut tavarat (sekä KAIKKI vaatteet!) joutavat aivan selvästi suoraan kiertoon ja niistä eroon pääseminen on suoranainen helpotus. Mutta sitten on tavaroita joiden kohdalla joutuu vähän empimään. Mitä tehdä esimerkiksi Mokosta ostetulle enkelille, joka on ensimmäinen tavara, jonka hankin uuteen kotiin silloin kun Helsinkiin muutto oli vasta oraalla ja josta uhosin, että suunnittelen KOKO SISUSTUKSEN tämän enkelin ympärille...? Nythän se on ihan törkeän räikeä mutta toisaalta... Tai entäs tuo koira, joka on aivan älytön, mutta jolla on kuitenkin tunnearvoa, sillä hankin sen Kiseleffin talosta avioeroni jälkeen seurakseni ränsistyneeseen puutaloyksiöön silloin kun olimme pikkusiskon kanssa Natalie Goldberg-kirjoituskurssilla Kasarmikadulla (josta karkailimme yhtenään Laura Ashley-liikkeeseen ja sinne Kiseleffin taloon ja illalla pikkusisko virui hotellihuoneen kylpyammeessa juuri kun Lordi valitiiin edustamaan Suomea Euroviisuissa ja me olimme ihan että no morjens, taas saadaan hävetä!).
No, ainakin bambin kohtalo on sinetöity; se lähtee teuraalle. Tämä on jukoliste sentään aikuisten ihmisten koti eikä mikään lastentarha! (Mutta hinnoittelin bambin vähän yläkanttiin varmistaakseni, että se joka sen ostaa, haluaa sen TODELLA ja toisaalta jos kukaan ei osta niin ei minua niin kauheasti haittaa vaikka se tulisikin takaisin kotiin...)
Myyn myös älyttömiä käyttämättömiä julisteitani sikäli kuin joku erehtyy niitä ostamaan, paitsi sitä, missä Einstein hymyilee nätisti ja sivussa on teksti ”Gravitation cannot be held responsible for people falling in love.” Säästän sen siltä varalta, että minulla vielä joskus on oma luokkahuone jota saan somistaa mieleni mukaan.
Tavaranvientimatkoilla saa olla tarkkana, ettei vahingossa tuo takaisin yhtä paljon tavaraa kuin on saanut kaupaksi. Periaatteeni on, etten osta MITÄÄN vaikka mikä olisi. Mutta jos yhtäkkiä edessä jököttääkin piikkimattooni prikulleen sopiva piikkityyny kolmella eurolla tai keijukaisheijastin niin kyllä siinä vahvempikin sortuu. Ihminen minäkin vain olen. Bisnekseni jatkuvat vielä parisen viikkoa. Pitäkää peukkua että kauppa käy. Mikään ei nimittäin ole masentavampaa kuin raahata kotiin samat tavarat jotka on kovalla työllä raahannut kirpputorille.
 

lauantai 9. maaliskuuta 2013

Hyvä varis ynnä muuta


Mitäkö olen hommaillut?No, tässä on ollut kaikenlaista. Koulutusta, opettamista, lelukauppaa ja pienimuotoista reissaamista. Saattohoitokoulutuksessa oli käytännön harjoittelua, jossa sain tuta miltä se oikein tuntuu antautua jonkun toisen syötettäväksi ja nosteltavaksi ja sitten kävin Tampereella (tulee mieleen ystävätär joka ennen joulua päivitteli, että on ollut niin ”kauhia kiire, että on jäänyt (aikuiset) lapsetkin vallan kattelematta!”).  ”Kattelin” isonsiskon, pikkusiskon ja vanhemmat. Äiti näytti puun latvassa kököttävän variksen, joka kuulemma aina hänen astuessaan ovesta ulos tervehtii sanomalla ”vaak!” ja silloin äiti aina kehuu sitä hyväksi varikseksi. Isä kysyi, joko olen aloittanut romaanini kirjoittamisen, sillä ”materiaalihan onkin jo olemassa” (siis mikä ja missä!?). Pikkusiskon kanssa käytiin Koskikeskuksen alakerran hienossa kahvilassa, jossa on muotijuomien lisäksi saatavissa rikastettua happea (!?).

Sitä on tarjolla eri makuja (?!) ja kymmenminuuttinen maksaa vitosen. Happiviiksien värin saa itse valita (!?). Pikkusisko innostui tietysti heti ja minä toppuuttelin että mitä järkeä, hengitä itse ja ilmaiseksi mutta kun kahvilanpitäjä lähtiessämme sanoi, että tulkaa joskus kokeilemaan tuota happijuttua, vastasin mielevästi, että tottakai ilman muuta juu! Vanhempien kirjahyllystä löytyi Finlandiapalkittu ”Jää”, jonka hotkaisin ensimmäisenä iltana ja ilahduttavasti myös kirjapiirimme seuraava valinta: Alkulukujen yksinäisyys, jonka hotkaisin toisena iltana (ja yönä). Isollasiskolla luin Me Naisista Katja Kallion haastattelun, jota kolme (!) ihmistä oli jo ehtinyt varta vasten suositella.

Lelukauppaa vastapäätä avattiin hieno uusi café ja usutimme toisiamme että pidä tauko ja mene katsomaan millainen se on ja toinen sanoi että ei kun mene sinä ja kumpikin vain venkoili, vaikka Marco Bjurströmkin oli jo käynyt tsekkaamassa paikan ja kommentoinut sitä, että ”Nam!”. Olen oivaltanut, etten ole kahvilatyyppiä, vaikka aina siitä lähtien kun näin Meg Ryanin elokuvassa ”Sinulle on postia” istuvan kirjansa kanssa kahvilassa silitetyssä paitapuserossaan ja sitten Tom Hanks tuli ja koputti ikkunaan, olen haaveillut eläväni kohtauksen todeksi omassa elämässäni. Niin ei tule käymään, sillä en osaa olla kahvilassa (ja voihan se olla, että Hanksin Tomillakin on muita hommia). Jos minulla on kahvi, juon sen saman tien, vaikka se olisi litran latte ja sitten ponnahdan ylös ja painun tieheni, muu tuntuisi huippukiusalliselta. Jos minulla on kirja, en pysty keskittymään kunnolla vaan alan kuunnella sivukorvalla mitä naapuripöydissä puhutaan ja tiirailla sivusilmällä mitä muut tilaavat.

Lelukaupassa jouduimme kiperään tilanteeseen kun asiakas soitti ja kysyi voisimmeko ottaa valikoimiimme tuuheahäntäisen pesukarhun saman sarjan siilin, ketun ja oravan seuraksi ja me katsoimme katalogia ja pesukarhu oli meistä paljon rumempi kuin siili, kettu ja orava eikä yhden pesukarhun tilaaminen tule kysymykseenkään, vaan niitä pitää otta kokonainen säkillinen ja mikä siinäkin sitten auttaa. Ei kai asiakkaalle voi sanoa, että emme tilaa, koska sinä olet takuulla ainoa ihminen koko maapallolla, joka sen ostaa ja me joudumme elämään loppujen kanssa. Sehän on sama kuin sanoisi, että me ei suostuta, koska teillä on, kuulkaa, karsea lelumaku!
Tilanne on yhä kesken. Raportoin myöhemmin miten se kehittyy. Muuten jatkakaamme maaliskuuta kukin tahollamme parhaan taitomme mukaan. Tämä on ainakin minulle ulkonäöksellisesti haastava kuukausi. Iho on kuoritun banaanin värinen ja niin kuiva, että pölisee. Bad hair day on venähtänyt bad hair monthiksi ja silmätkin näyttävät jotenkin kuivilta ja kutistuneilta. Mutta mustarastaan laulua on jo kuultu!

PMMP: Tässä elämä on: http://www.youtube.com/watch?v=paO_XFJr85s