Paastopäissään puuhailtua

 

Lupasin, etten liikoja lavertele paastostani, mutta kun koko elämäni on jotenkin tällä hetkellä paaston lävistämää, niin vaikea sitä on täysin kiertääkään. Nyt kun ensimmäinen viikko on takana voin todeta, että jokainen paasto on näköjään erilainen ja tämänkertainen käynnistyi jotenkin hitaasti. Olin nälkäinen pidempään kuin tavallisesti ja viidentenä päivänä (jolloin usein kuulemma iskeekin paastokriisi) olin jaksamaton ja vetelä, mutta nyt kulkee jo kivasti. Ensimmäinen ruokakomeroon kohdistunut siivouspuuska osui tälle aamulle ja lelukaupassa riehun alati moppi kourassa pyyhkimässä kadulta kulkeutunutta kuraa tai rikkalapion kanssa pyydystämässä hiekoitussepeliä ja tänään siivosin vähän Ruttopuistoa ja eilen illalla Mikonkatua (poimin maahan heitettyjä roskia roskikseen).

 

Olen myös huomannut miten herkkä olen nyt kaikille ärsykkeille ja ulkoa tulevalle materiaalille. Olen katsonut elokuvia (niistä en koskaan edes luvannut luopua, vain järjettömästä television kanavasurffailusta ja sen turhasta auki pitämisestä), mutta olen koittanut valita jotain laadukasta draamaa. Mutta voi kurjuus: laadukas draama tuottaakin näköjään paastolaiselle pahan mielen! Katsoin sen ”Missä kuljimme kerran” ja surin sitä turhaa elämän uhraamista ja loputonta julmaa kostamista. Sitten katsoin sen Margaret Thatcherista kertovan elokuvan, jossa Meryl Streep on todella hyvä esittäessään dementoitunutta entistä rautarouvaa, joka harhaisena köpöttelee kodissaan ja kaipaa lapsiaan ja juttelee miehelleen, vaikka tämä onkin jo kuollut. Valitin miehellekin miten paha mieli minulle elokuvasta tuli ja miten surkeaa on, kun ei koskaan voi tietää koska elää PARASTA aikaansa, että mitä jos se onkin jo takana enkä ole tajunnut mitään ja olen jo hyvää vauhtia pehmenemässä päästäni niin etten kohta erota kukkaa kakasta ja mies katseli minua vähän aikaa pää kallellaan ja kysyi: ”Säälitkö sinä Margaret Thatcheria?”  Sanoin, että mitä tässä muutakaan voi, katso nyt miten yksinäinen ja pihalla hän on johon mies sanoi, että sinulla on mennyt tuo paasto päähän, söisit jotain. Mutta en tietenkään syö, tämä on vielä kesken!

 

Äsken oli mitä parhain ulkoilusää, aurinkoa ja vähän pakkasta ja kiersin Töölönlahden ja menin sitten elokuviin ystävien kanssa katsomaan ”Unelmien pelikirjaa”, joka oli tosi hyvä, koska juonensa ohella se sai minut taas innostumaan juoksemisesta ja sen jälkeen houkuttelin ystävät vielä Stockmannin Deliin katselemaan ruokia (paastoajan lempiharrastus, jota ystäväpariskunnan mies ei voinut tajuta ollenkaan). Ostin vihreän juuston muuten vain koristeeksi jääkaappiin ja miehelle, joka on raatamassa romua keräävän ystävänsä orjana jollain pesäntyhjennyskeikalla Kivenlahdessa, hänen ihannoimaansa Stockmannin moussea, tällä kertaa suklaa-vadelmaa ja itselleni vielä ihanan paastoylellisyystuotteen: pullollisen koivunmahlaa! Sen voi korkata, jos ”Unelmien pelikirjan” pääosan esittäjä, Bradley Cooper, saa suorituksestaan Oscarin ensi yönä.  Tai voi sen muutenkin korkata, mitä järkeä sitä muuten olisi ollut ostaa..?

 

Haloo Helsinki: Huuda: http://www.youtube.com/watch?v=f5UKLeMl9Uc

 

Voiko Consseissa hoitaa?

Pikkusisko soittaa: YleAreena on näköjään ok?

Minä: Mmmm.... joo, harkitusti ja perustellusti (vaikka olinkin juuri katsonut kaksi jaksoa Vikatikkia putkeen).

Pikkusisko: Kato ”Naapurit”! Mä nauroin ihan k*set housuissa!

Sitten pikkusisko kertoo ummet ja lammet siitä mitä ”Naapureissa” tapahtuu, ilmeisesti jotain maahanmuuttajien ja kantasuomalaisten välistä kanssakäymistä.  Eikä takuulla yhtä sympaattinen kuin ”Toisenlaiset frendit”, jonka senkin pikkusisko tuputti ohjelmalistalleni väkisin, mistä olenkin tyytyväinen. Pikkusiskolla ja minulla on monessa yhteneväinen maku, mutta ei läheskään identtinen. Minä en esimerkiksi ymmärrä ollenkaan sitä miksi Markus Kajo on pikkusiskosta niin ratkiriemukas, että häntä jaksaa lukea ja katsoa uudestaan ja uudestaan. Toinen pikkusiskon suursuosikki on Tuomas Kyrö ja erityisesti hänen Mielensäpahoittajansa.

 

En aio katsoa ”Naapureita”. Minulla on Ongelma, joka vaatii pikaista ratkaisua. Se koskee vapaaehtoistyön käytännön puolta. Koulutus alkaa olla loppusuoralla ja kohta pääsemme osastolle töihin. Siellä pitää tietysti olla sisäkengät. Joku teistä saattaa muistaa, että suhteeni terveyskenkiin ei ole aivan ongelmaton (ks. ”What’s on Birkenstock!”). Kukaan ei ole sanonut millaiset sisäkengät eikä kukaan muu tunnu olevan asiasta mitenkään otettu. Minä en halua terveyskenkiä. Mutta en kehtaa sanoa sitä ääneen koulutuksessa, jossa ollaan, hyvänen aika sentään, tekemisissä aivan eri kokoluokan asioiden kanssa enkä halua vaikuttaa pinnalliselta enkä typerältä (mitä en olekaan: en vain pidä terveyskengistä).

Luulin jo ratkaisseeni ongelman. Olin päättänyt antaa itselleni uuden parin Converseja vapaaehtoiskoulutuspalkkioksi (pieni poikkeama ostoboikottiin, joka on muuten pitänyt oikein hyvin!). Niissä minä liikkuisin mukavasti ja joustavasti ilman turhaa kopinaa (ja identiteettikriisiä, joka terveyskenkien kylkiäisenä vääjäämättä tulisi). Mutta nyt tajuntaani tuli häiritsevä ajatus. Voisiko joku potilas tai omainen pitää tennareita epäkunnioittavina ja pahoittaa niistä mielensä? Vaikka pari olisi uutuuttaan hohtava, matalavartinen ja valkoinen? Enkä kehtaa tätäkään kysymystä esittää ääneen, sillä se antaa vaikutuksen, että teen itsestäni ehkä hivenen LIIAN SUUREN NUMERON,  koska potilailla ja omaisilla on taatusti aivan muut asiat mielessä kuin jonkun vapaaehtoisen jalkineet. Mutta toisaalta, ihmisten mieleen saattaa jäädä hyvinkin pieniä asioita ja viimeinen mitä haluaisin tehdä olisi aiheuttaa hitustakaan lisää kärsimystä epäkunnioittavaksi tulkitulla kenkävalinnalla. Missä on se taho, joka neuvoo näissä asioissa? Mieluusti anonyymisti...

Ja on minulla yksi toinenkin kysymys. Jos ostan marketista pussillisen Lapin puikulaperunoita, nakkaan ne välieteiseen ja "unohdan" ne sinne muutamaksi viikoksi, alkavatko perunat itää niin, että voin käyttää niitä mökillä siemenperunoina ja voin nostaa satoa, Hämeen puikulaperunoita, loppukesästä?

Mika:My Interpretation: http://www.youtube.com/watch?v=ddN7-YWQ1Jw

 

 

 

Tuputusta

Pikkusisko soittaa: Moi missä oot?

Minä: Bulevardilla menossa S-Marketiin, miten niin?

Pikkusisko: Ei kun tuli vaan mieleen, että ootko kattonu sellasta ohjelmaa kun ”Leila leipoo”?

Minä: No en! Kuulostaa kauhealta, sitä paitsi mä olen pääsiäiseen saakka televisiopaastolla.
Pikkusisko: Jaa juu, mutta ei se haittaa, sen voi katsoa netistä!
Minä (hyveellisesti): Sehän olisi fuskua (vaikka olinkin juuri katsonut YleAreenasta Eduskunnan kyselytuntia ja Viaplaylta kolme leffaa).
Pikkusisko: Mutta sä rakastaisit sitä! Ja sillä Leilalla on aina niin ihanat vaatteetkin...
Minä: Emmä tiedä, kuulostaa jotenkin ällöltä...
Pikkusisko: Kato edes kerran niin sitten voidaan puh...
Minä: Emmä lupaa mitään, mä oon jo täällä kaupassa, pannaas kattellen.

Olen aloittanut nyt Wirallisen kevätpaastoni. ”Leila leipoo” joutuisi taholtani aivan suhteettoman kritiikin kohteeksi nyt kun olen lukenut paastokirjallisuutta, joka järjestään laskee sokerin myrkyksi (mitä se onkin) ja kokee paastoajan pahimmiksi vihollisiksi rakkaat lähimmäiset, jotka ”pullakahviorgioittensa lomassa kauhulla ajattelevat, mitä tuleman pitää”, Teo Snellmania siteeratakseni.  Tai mikä kauheampaa: Leila leipomuksineen saattaisi minut aivan ylitsepääsemättömien kiusausten eteen! Nyt ollaan kuitenkin vasta paaston alkumetreillä.

Snellmanin kirja onkin viimeisin lisä paastokirjastooni, mikä ei suinkaan tarkoita sitä, että se olisi viimeisintä uutta paastorintamalla; kirja on kymmeniä vuosia vanha ja löysin sen Kierrätyskeskuksen ilmaiskorista joskus loppusyksystä. Mutta se on kiintoisa ja viihdyttäväkin. Teo Snellman kertoo kirjassa myös omista paastokokemuksistaan. Paras kokemus oli Sammatissa, jossa hänen silloinen 79-vuotias vuokraemäntänsä  suosi itsekin tuoreravintoa ja ymmärsi antaa vuokralaiselleen paastorauhan. Huonoin taas oli silloin, kun vuokraemäntänä oli vanha kansakoulunopettajatar, joka ei ymmärtänyt paaston päälle ollenkaan, vaan huuteli päivittäin alakerrasta, että ”Kahvia ja vastaleivottua pullaa, herra paastoaja!” tai ”Täällä olisi höyryävää makaronia!”

Mukavaa paastokokemusten karttuessa on se, että oppii kuuntelemaan kehoaan ja tekemään ratkaisuja itsenäisesti. Kaukana ovat ne ajat jolloin olin jonkun valmiiksi kootun Vogelin paastopaketin armoilla. Nyt osaan olla luova. Nytkin tuolla on vesikannussa pussillinen pakkasesta otettuja kuusenkerkkiä likoamassa. Niistä tulee mahtavaa paastojuomaa. Myös vihanneslienten keittelyssä minusta on kehittynyt melkoinen epeli. Uusimpana makuvivahteena on sitruunaruoho! Mutta en aio hehkuttaa paastostani tällä kertaa enempää. Tämän on määrä olla myös henkistä, eräänlaista keskitettyä rukousta , pieni pysähdys menneen ja tulevan välissä, eikä sellaisesta tee mieli lörpötellä. Mutta te saatte toki puolestani katsoa ihanaa leipovaa Leilaa sydämenne kyllyydestä jos vain huvittaa. Itse en vielä tohdi ojentaa hänelle pikkusormeani, Leila vie pian koko käteni ja loputkin paastoavasta kehostani...

Ingrid Michaelson: Keep Breathing: http://www.youtube.com/watch?v=qK_RijnIri4

Hempeät miehet kaupassa

Never fight an inanimate object!
P.J. O'Rourke

Terveisiä taas lelukaupasta! Juoruilen vähän näin meidän kesken millaista sakkia siellä oikein käy. Viime aikoina erityishuomioni on kiinnittynyt kaupassa asioiviin miehiin. Jos joku teistä luulee, että miehet eivät käy lelukaupassa, hän erehtyy. Jotkut tietysti tulevat pakon edessä vaimon tai tyttöystävän mukana, mutta hekään eivät näytä hapanta naamaa, vaan hypistelevät ja tutkivat uteliaina. Mutta minulle on ollut pieni yllätys, että niinkin monet miehet tulevat yksin ja ostelevat innoissaan leluja ja yksikin tyylikäs nuorehko herra kertoi pitkään kolmivuotiaasta kummitytöstään jolla olisi kohta syntymäpäivä ja valikoi monenlaisia lahjoja (ongittavia kaloja, piirustusvälineitä ja askartelusettejä) ja kun vihjaisin, että tässä onkin jo aika paljon kolmivuotiaalle, hän huoahti, että hän tietää, mutta että hän ei voi lakata hemmottelemasta tyttöä (vaikka jo vähän ounastelikin tulevia vaikeuksia siinä vaiheessa kun tyttö alkaa haluta poneja ynnä muuta vähän tyyriimpää ja isompaa). Käärin lahjat kuuliaisesti paketteihin ja ojensin pullistelevan kassin miehelle. Hän otti sen ja huikkasi vähän nolona vielä ovensuusta, että ”Tulen huomenna uudelleen!”.

 

Toinen mies vietti pitkän tovin hyllyjen välissä tutkien ja puntaroiden eri vaihtoehtoja kunnes päätyi sydämen muotoiseen soivaan korurasiaan. Kun kysyin onko rasia menossa lahjaksi (lelukauppakielellä = "Haluatko minun käärivän tuotteen lahjapaperiin?", en minä hetkeäkään kuvitellut että mies olisi ostamassa soittorasiaa itselleen, vaikka toisaalta mistä sitä mitään voi tietää ja mitä se oikeastaan minulle edes kuuluu) mies vastasi että kyllä, se on menossa hänen aarteelleen. Eikä siinä ollut ironian häivääkään, vaan hän sanoi sen ihan tuosta vain pehmeällä äänellä. Ja tänään kävi valtava miehenkorsto, joka antoi pienen tyttärensä valita itselleen uudet pinnit ja yhden vielä äidille ja kuulin miten mies ensin aloitti, että ”Ei äiti taida...”, mutta nielaisikin lauseensa lopun ja antoi tytön valita äidilleen pöllökuvioisen pinnin.  Tuollainen antaa kuulkaa uskoa siihen, että maailma on hyvä ja kaunis. Ja käy siellä tämän tästä julkkiksiakin...mutta en kerro keitä. Ei tämä sentään  mikään Seiskapäivää ole!

 

 

Martina McBride: God's Will: http://www.youtube.com/watch?v=4PgbVpP-Jaw

Pikku kevään viimeinen ostos

Käväisin taas Tukholmassa tekemässä empiiristä tutkimusta siitä, kummassa on parempi puurolumi/loska, Helsingissä vai siellä. Tulos: ei mitään eroa, mutta vain ruotsalaisilla on huumoria nimittää helmikuuta ”pikku kevääksi” kuten joku kolumnisti kahvilassa lukemassani lehdessä teki. Helmikuuhan on sydäntalvea. Ja loputon.  Vaikka toisaalta näin minä mustarastaan, joka ruokaili pulujen kanssa isolla lintulaudalla Mariatorgetilla.

Matkalukemisenani oli Tove Janssonin Farlig Midsommar ja uusin Evita.  Viimeksi mainitussa oli artikkeli poskipunista otsikolla "Hehku vain". Yleensä hyppään sellaisten yli automaattisesti, mutta nyt en. Sivu näytti kivalta ja poskipunani oli lopussa.  Ja sellainen piti hommata kiiruusti, sillä olenhan päättänyt pidättäytyä shoppailusta laskiaisesta pääsiäiseen. Niinpä hankin artikkelin riivaamana meikkipussiini Chanelin poskipunan, sillä siinä kehuttiin miten sitä levittäessä ilmaan leviää aito ruusun tuoksu jolloin meikkihetkestä tulee ihana nautinto! Mikään muu vaihtoehto ei sen jälkeen tietysti tullut kysymykseenkään. Meikkipussini ikä on kohonnut viime aikoina merkittävästi. Sillä ei ole mitään tekemistä kronologisen ikäni kanssa, sillä parikymppisenä minulla oli nelikymppisen meikkipussi kalliine merkkituotteineen ja nelikymppisenä taas teinin meikkipussi halpoine markettimerkkeineen ja nyt sinne on taas yllättäen pujahtanut sellaisia koreita merkkejä kuin Querlain, Lancôme ja Chanel. Hmmmm....mitä tästä pitäisi ajatella? Ja miten tämä sopii yhteen kovasti mainostamani askeesin kanssa. No, Querlainin toi pukki ja muut olivat, öh...sijoitus? Mutta mihin tarkalleen ottaen ja millaisin tuotto-odotuksin..? Ei, en nyt jatka tästä enempää, ihmettelinpä vain itsekseni. 

Ihmettelemme porukalla ylellistä, ruusuntuoksuista tuotetta...

Mies kärtti tuliaisiksi ruotsalaista kahvia ja sitä pyöreää näkkileipää, ”Leksands knäckeä”, jonka pakettia koristaa puuhevonen. Sitä nyt ei voi laskea shoppailuksi, joten viimeiseksi shoppailukseni piiitkään aikaan jäi se poskipuna. Vaikka kyllä minun totuuden nimissä on tunnustettava, että olisin ostanut Designtorgetista ristipisto(?)käsityön, jossa oli pohja huoneentaululle tektinä "Sex, hugs and rockn'roll", jos olisin yhtään ristipistokyvykäs, tai mitä lie koristekirjontataitoja se olisikaan edellyttänyt.

 

Tukholmassa tapasin ystävätärtä, tarvoin eessun taassun lumisia katuja, saatoin ystävättären junalle, koska hän oli taas menossa pitämään kuoroa johonkin –öhön tai – sundiin ja samalla näytin alter ego- maskoteillemme Jonas Gardellin koskettavasta ”Älä pyyhi kyyneleitä paljain käsin”- tv-sarjasta tuttuja paikkoja. 

Historiallinen bögringen centralstationilla

Lisäksi näin erikoisuutena helikopterin, joka laskeutui tuosta noin vain keskelle kaupunkia, sillä oli siinä oikein oma laituri, ja poimi kyytiin matkustajia jotka vilkuttivat kopterista tohkeissaan, mistä päättelin ettei tämä voi olla mikään lääkärikopteri vaan puhdasta huvittelua varten. 

 

 

Ihanin oli kuitenkin sympaattinen koiranulkoiluttajasetä, jonka kultainen noutaja piehtaroi nautinnollisesti lumessa ja joka odotti rauhallisesti kädet selän takana että koira sai piehtaroitua itsensä valmiiksi. Päätin heti, että minustakin tulee tuollainen. Superkärsivällinen! Tällä punaisella sekunnilla!  Ja tämän aamun kiitollisuuspäiväkirjaani kirjoitin muiden juttujen lomaan Chan... ei, vaan Tove Jansson. Ja että se oikea kevät on taas yhtä päivää lähempänä.

 

Duffy: Distant Dreamer: http://www.youtube.com/watch?v=tsCR1SQQNF4

Itseni amuletti

Hyvää kiinalaista uutta vuotta! Nyt alkaa käärmeen vuosi ja sen kunniaksi googletin vähän mitä tuleman pitää. Käärmeen vuotta tunnutaan vähän hiivistävän loistokkaan lohikäärmeen vuoden jälkeen koska Kiinan mytologiassa käärme kuulemma yhdistetään hirviöihin ja aikaisempina käärmeen vuosina on usein tapahtunut jotain kamalaa, kuten vaikka New Yorkin terrori-isku. Mutta ei hätää: hongkongilainen astrologi  Raymond Lo ehdottaa pahimmille pelkureille, että ripustakoon apina-amuletin kaulaansa, sillä hänen mukaansa ”apina on ainoa eläin, joka todella tietää, miten käärmettä pitää käsitellä”. Hoplaa! Minä en tarvitse amulettia. Minähän OLEN apina kiinalaisessa horoskoopissa ja näin ollen kävelevä onneni amuletti. Tästähän  saattaa sukeutua mitä mainioin vuosi!

Kirjapiirimme kokoontui eilen ensimmäistä kertaa Kellokoskella asuvan jäsenen kotona. Tapasimme rautatieasemalla ja aiheutimme kaaosta lippuautomaateilla huutelemalla ensin että ”tietääkö joku minne me olemme menossa”  (Järvenpäähän) ja  sitten sekoilemalla laitteen kimpussa kukin erilaisella mutta poikkeuksetta suurieleisellä ja kovaäänisellä tyylillään "Käykö tähän kolikot!?", "Mistä napista saa eläkeläisalennusta!?". Lähijunassa kirjapiiriläisten varttuneemmat jäsenet innostuivat muistelemaan hääpukujaan. Dialogi oli riemullista kuultavaa:

-         Minulla oli semmoinen hupullinen hääpuku.
-         Kuulostaa ihan Ku Klux - klaanilaisten häiltä...
- Ei kun se oli muodikas. Silloin.
-         Minun pukuni oli pitkä ja yksinkertainen. Villaa. Semmoinen Mary Quant-tyyppinen...
-         Minullakin oli villainen puku! Vuokon. Semmoinen lepakkohihainen malli. Turkiskuoriaiset söivät sen ihan tohjoksi. Kerran nostin sen kaapista ja katsoin että herranJESTAS sentään!  Ihan kuin olisi haulikolla laskettu läpi! Kyllä siitä jo olisi pitänyt tajuta, ettei se avioliitto tule kestämään....

Kirjapiirissä ihasteltiin ihanaa taloa, syötiin hyvin ja  puhuttiin taas vähän kirjasta ja paljon muusta. Muun muassa kuolemasta ja Jumalasta ja neulomisesta ja siitä miten talot pitäisi rakentaa ja pitäisikö yhden jäsenen muuttaa Loviisaan, jossa hän oli käynyt jo kolmesti katsomassa asuntoa, jonka osoite on, uskokaa tai älkää, KUNINGATTARENTIE, vai pitää ihana kotinsa Torkkelinmäellä, vaikka siihen tuleekin putkiremontti, paheksuttiin maailman tilaa noin ylipäätään ja miehen sisko ja hänen ystättärensä muistelivat yli kymmenen vuoden takaisia viisikymppisjuhlia joiden kunniaksi he olivat miehineen ajaneet Saariselälle takakontissa iso pönikkä miehen siskon miehen valmistamaa pontikkaa ja miten miehen siskon mies oli uponnut kainaloitaan myöten hankeen. Sitten ihmeteltiin Muumien ja muiden laaksolaisten sukupuuta. Muun muassa sitä, että Pikku Myyllä ja Nuuskamuikkusella on muka sama isä! Minä sain juoda kahvia Mymmeli-mukista. Ja sitten yhden piiriläisen mies ajoi lumisateessa Jollaksesta Kellokoskelle ja palautti meistä jokaisen turvallisesti puolilta öin kotiovelleen mikä oli aivan ihanaa luksusta. Matkalla hän kertoi tekevänsä aina keväällä kattavan rundin kaupungissa ja kartoittavansa kaikki jäätelökioskit, joissa myydään Ingmanin rommirusinajäätelöä, jotta löytää aina vaivatta lähimmän kioskin, kun rouvan jäätelöhammasta alkaa kolottaa, hänelle kun ei kelpaa mikään muu maku. He ovat olleet naimisissa jotain neljäkymmentä vuotta.

Tänään miltei  koko konkkaronkka törmäsi lelukauppaan hypistelemään, kikattelemaan ja ihmettelemään kovaan ääneen eikö minulla muka ole krapulaa, kunnes joku muisti että minähän pysyin koko illan vesilinjalla. Sitten he asettuivat kiltisti jonoon ja maksoivat ostoksensa (hiirinukkeja, pinkki pikkuinen toppatakki, kuvakortteja, eläinmagneetteja ja avaimenperiä) ja häipyivät tuiskuun kohteenaan Narinkkatorin kiinalaisen uudenvuoden juhlahumu. Seuraava kirjapiirin tapaaminen sovittiin huhtikuulle.

" I always wanted to be somebody, but now I
realize I should have been more specific."



Dixie Chicks: Goodbye Earl: http://www.youtube.com/watch?v=Gw7gNf_9njs&feature=relmfu

Mymmeli

 

Meillä on huomenna pitkästä aikaa kirjapiirin tapaaminen ja kirjaksi valittiin silloin viimeksi Muumilaakson marraskuu, joten kävin äsken Rikhardinkadun kirjastossa lukaisemassa sen muistini virkistykseksi (= tarvoin ensin kymmenen sentin loskassa kirjastoon ja pesiydyin sitten kahdeksi tunniksi maksivillapaitoineni ja villasukkineni musiikkiosaston mustaan nahkatuoliin.) Edellisestä lukukerrasta oli kulunut jo niin paljon aikaa, etten muistanut kirjasta muuta kuin sen, että varsinainen muumiperhe on mukana vain implisiittisesti ja muumitaloa asuttavat aivan muut hahmot.  Olin kuitenkin lukenut kirjan jo aiemmin ja siksi olinkin niin yllättynyt kun tunnistin Mymmelin ikään kuin ensimmäistä kertaa! Monestihan kun puhutaan  Tove Janssonin suosikkihahmoista ajatellaan vain sitä ydinporukkaa ja samastutaan kuka Muumipappaan, Nuuskamuikkuseen tai  Pikku Myyhyn, tai niin kuin ystävätär, joka on aina samastunut vahvasti ja avoimesti arkaan, mutta opportunistiseen Nipsuun ja minä joka olen aina tuntenut vahvaa yhteyttä Hemuliin. Ystäväpiiriini kuuluu myös yksi ilmiselvä Vilijonkka, mutta hän ei ole ainakaan ääneen myöntänyt tuntevansa hengenheimolaisuutta tuon neuroottisuuteen taipuvaisen himosiivoojan kanssa. Mutta kuten sanottua,  Mymmeli on jäänyt minulta aivan pimentoon! Tämän päivän perusteella  tykästyin häneen vahvasti. Kernaasti samastuisin häneen myös fyysisesti, sillä Mymmelillä on hoikat raajat ja joskus hän hypähtelee kulkiessaan vain tunteakseen oman keveytensä ja lisäksi hänellä on valtavan kaunis pitkä tukka, jonka hän kietoo päivisin siistiksi, sipulia muistuttavaksi nutturaksi mutta jonka hän iltaisin päästää valloilleen ja harjaa harjaamasta päästyäänkin . Mutta toisaalta, hänhän on fiktiota.

Mymmeli on nautiskelija jolle mukavuus on äärimmäisen tärkää. Hän asettelee sänkyynsä lämpötyynyn ja nukkuu muumitalon vierashuoneessa sinisen haahkanuntuvapeiton alla pitsilakanoiden välissä,  ottaa päivänokosia ja pesee tukkansa sadevedellä joka viides päivä.  Mutta vielä enemmän minua kiehtoo hänen suhtautumisensa muihin ihmisiin (tai miksi heidät nyt voisi laskea).  Lainaan tähän pätkän suoraan kirjasta:

” Maailmassa ei ole mitään mukavampaa kuin viihtyminen eikä mikään ole helpompaa. Mymmelin ei koskaan tullut surku niitä jotka hän tapasi ja saman tien unohti, eikä hän koskaan yrittänyt sotkeutua siihen mitä he toimittivat. Hän katseli heitä ja  heidän hosumistaan huvittuneena ja ihmeissään.”
 

Mymmeli keskittyy siihen, että hänellä on hyvä olla. Hän ei piittaa liikoja siitä mitä muut hänestä ajattelevat mutta antaa myös muiden olla sellaisia kuin he ovat ja mikä tärkeintä omalla esimerkillään rohkaisee muitakin tulemaan enemmän omaksi itsekseen. Hän ei ole mikään takertuja eikä puuttuja eikä kaipaa muiden huomiota tai tunnustusta. Mutta ei hän mitenkään umpimielinen tai vetäytyväkään ole.   Jos joku yrittää haastaa häntä, kuten Ruttuvaari, joka alati elää pienessä katkeransekaisessa pelossa, että muualla pidetään yhtenään kemuja joista hän jää paitsi, Mymmeli kuittaa tämän jupinat hyväntuulisesti sanomalla että luule sinä mitä luulet. Mutta joskus hän kohdistaa huomionsa johonkin tyyppiin vähän perusteellisemmin ja sanoo ihan lyhyesti jotain, joka kenties pistää kuulijassa jonkin prosessin liikkeelle. Ruttuvaarille hän sanoo, että sinä olet ihan yhtä terve kuin minäkin ja tiedät sen hyvin itsekin. Ja Vilijonkalle, joka ponnistelee tullakseen rennon ja leppoisan muumimamman kaltaiseksi, että ei siihen oikein taida riittää se, että kattaa lounaan ulos ja pakottaa toiset lusikoimaan jäähtynyttä kauravelliä. 

Mymmeli ei pelkää eikä arastele muita (hänhän rakastaa juhliakin), mutta ei myöskään ole niin kiinnostunut muista, että innostuisi osallistumaan heidän ongelmiensa ratkomiseen. Tässä tunnen hengenheimolaisuutta Mymmelin kanssa. Sekä Mymmelistä että minusta jokaisen tulisi kuitenkin itse nähdä se vaiva, että selvittää itse kuka ja millainen on ja tekee ratkaisunsa sen mukaan. Mymmelin tavoin minäkään en piittaa liikoja muiden mielipiteistä ja olen aina aidosti yllättynyt, jos joku ottaa sanomiseni jotenkin henkilökohtaisesti tai  kysyy neuvoani johonkin asiaan.  (Tämä on suhteellisen uusi piirre minussa, ennen vanhaan olin todella hanakka neuvomaan muita, en enää oikein muista koska se halu alkoi laimeta, mutta nyt se on kääntynyt suorastaan vastakohdakseen, enää en edes SUOSTU neuvomaan ketään, ajatuskin tuntuu aivan absurdilta! (Paitsi tietysti miestä on joskus pakko vähän...)) Samaten  yllätyn, jos joku pyytelee anteeksi jälkikäteen aiemmin lausumiaan mielipiteitään tai neuvojaan. Olen aika usein joutunut sanomaan, että ei se mitään haittaa, en minä niistä silloinkaan piitannut.
 

Mutta huomenna on se kirjapiiri ja silloin selviää ovatko muutkin rouvat yhtä otettuja Mymmelistä. Tai jotain ainakin selviää, emme ole tavanneet porukalla ikuisuuksiin, joten tarjolla saattaa olla jopa Mymmeliäkin kiintoisampia aiheita..!   

Haloo Helsinki: Jos mun pokka pettää: http://www.youtube.com/watch?v=FEcUUhr92sM

Pientä piristystä

Lunta tulee, ei voi mitään, mutta juuri nyt ja tänään olen asian kanssa sinut (mm. koska haluan tuulettaa karvalankamattoa parvekkeella). Olen saanut vertaistukea kaukokaipuuseeni pikkusiskolta, joka sanoi huomanneensa, että tytär ei jaksa elää reippaana aamuherätysten, ruuhkabussien, tanssituntien ja läksyjen täyteistä elämää, jos ei hänellä ole jotain kivaa odotettavaa ja siksi hekin alkavat katsoa jotain reissua kesäksi. Menee kevät sitten mukavissa odotuksen fiiliksissä. Minä olin jo yrittänyt piristää itseäni googlettamalla uima-altaita ja kylpytynnyreitä mökille. Isä ja äiti nauroivat hankkeilleni päin naamaa, mutta siitä viis, olin jo piristynyt!

"The voices in my head may not be real
but they have some good ideas."

Ja lisäpiristystä sain, kun pääsin kyläilemään Eiraan ihanaan, mielikuvitusta ruokkivaan taloon, jossa Juhani Aho ja Venny Soldan ovat muinoin asuneet ja pystyin vähän aistimaan miten boheemi ja urhea Venny oli marssinut edestakaisin sätkä hampaissaan rappukäytävässä tai yläkerrassa tai pihalla tai jossain, kyllä häntä ihan selvästi oli osa jäänyt vanhaan asuinpaikkaan ja lisäksi sain hyvää ruokaa ja rapsutella mielin määrin aprikoosinväristä villakoiraa. Ja kaiken huipuksi: meillä on nyt omat suojelus/voima/alter ego-hahmot!

 

Lelukaupassa oli eilen aika hiljaista, joten ehdin hyvin katsella ympärilleni ja leikkiäkin vähän. Huomasin ”Sonny’s Angels”-hyllystä yhden hahmon vetävän minua kovasti puoleensa. Otin sen käteeni ja muistin että sille olisi sopiva kaveri vielä paketissa. Otin kaverin esiin ja esittelin tyypit toisilleen. Niillä synkkasi heti!

Näytin niille (heille!) vähän maisemia ja hekin tunsivat kaukokaipuun rinnassaan heräävän. Päätin vapauttaa heidät ja ottaa meille asumaan ja tuomaan iloa ja suojelusta (tarvetta on: mies kaatui eilen Fredalla pyörällä ratikkakiskoille, pahin painajaiseni paitsi että se ratikka jäi onneksi puuttumaan!).

Aion kuljettaa otuksia mukana ja kuvata niitä eri paikoissa niin kuin sitä puutarhatonttua, jota elokuvan Amelié kuvautti lentoemäntäystävänsä avustuksella, kun halusi herättää isänsä seikkailun- ja elämänhalun. Tälläsin hahmot kotona ikkunalaudalle kotiutumaan ja odottamaan tulevia seikkailuja ja kysyin mieheltä kumman hän haluaa, johon hän vastasi empimättä, että tuon ruskean tietysti, se on MIEHEKÄS! Joten minulle jäi bambi. Sopii hyvin.

 

Martina McBride: This one's for the girls: http://www.youtube.com/watch?v=SaJijY0ZF0I

Kaukokaipuun kourissa

Olen lopen kyllästynyt talveen! Saisi jo loppua. Haluan tuntea kasvoillani lämpimän tuulen enkä ikävää viimaa, joka saa korvat kivistämään ja rohduttaa huulet kipeiksi ja koppuraisiksi. Haluan valkeaa hiekkaa, huojuvia palmuja ja isoja aaltoja (en kuitenkaan tsunamin kokoisia). Olkoon vain epäekologista ja inhotkoon mies lentämistä vaikka kuinka paljon, on tämäkin epäinhimillistä (vaikkakin kaukana Viktor E. Franklinin keskitysleiriepäinhimillisyydestä, en ole vielä unohtanut)! Miehen ystäväkin on ollut kohta kaksi kuukautta Chilessä ja Argentiinassa jonne lähti kun pelko joka talvisesta masennuskaudesta kasvoi liian suureksi. Kohta hän palaa takaisin leuhkimaan reissullaan ja me saamme vain nyökytellä ja myötäillä vieressä. Minäkin haluan lämpimään! Ja haluan seikkailemaan! Haluan tilata ruokaa ja kahvia vieraalla kielellä vieraassa paikassa ja olla sillä tavalla hereillä kuin ihminen uudessa ympäristössä on. Minua tympii se, että aina on kylmä eikä missään ole mitään vihreää eikä mikään tuoksu miltään ja Talvipuutarhakin on maanantaisin suljettu.  Lisäksi tukka on hautunut pipossa ennätyshaperoksi takkuvyyhdeksi ja mies pilkkaa minua kun pelkään koko ajan liukastuvani ja kävelen siksi naurettavin pikkuisin töpöaskelin jotka ovat pikemminkin osteoporoosin haurastuttaman mummon kuin elämälle ahneen SEIKKAILIJAN askeleita,  mistä on seurannut se, että minua ei edes HUVITA mennä ulos, mikä ei ole ollenkaan hyvä, sillä kyllä ulos kuitenkin aina kannattaa mennä. Jos ei muusta syystä niin katselemaan koiria. Ja hyvällä tuurilla voi nähdä jo vähän aurinkoakin. Tai kokea jonkun pikkuruisen seikkailun, kuten vaikka  nähdä kovaa vauhtia pillit päällä kiitävän hälytysajoneuvon! (Tästä näette miten säälittävää elämästäni talven kylmissä kourissa on tullut.)

 

 

Mutta rantakeleihin ja lämpimiin tuuliin on totisesti vielä sikamaisen pitkä aika. Siksi vuodatinkin kaiken yllä mainitun miehelle tänä aamuna ja höystin sitä vielä tivaamalla, että miten voi olla, että Linda Olsson on asunut Keniassa, Singaporessa, Japanissa, Englannissa ja nyt Uudessa-Seelannissa ja me ei saada aikaiseksi käydä edes Loviisassa?! johon mies kysyi ihmeissään, että kuka ihmeen Linda ja mitä Loviisassa on ja että miksi haluan käydä Loviisassa johon minä että ei tässä nyt SIITÄ ole kysymys vaan siitä, että minä KUOLEN tänne talven keskelle ja sitten ihmeekseni ja riemukseni mies sanoikin, että no jos noin on, niin kai me voidaan mennä  rantalomalle. Joskus. Jee! Ei aavistustakaan koska ja minne eikä edes minä vuonna (eikä kuinka pitkäksi aikaa, sehän voi olla vaikka....lopuksi ikää?! Voihan se olla, että mies kertakaikkiaan saa lentämisestä jo menomatkalla niin tarpeekseen, ettei  enää suostu lentämään TAKAISIN!) Oli miten oli, piristyin heti. Pelkkä ajatuskin siitä, etten ole voimattomana tämän loputtoman talven armoilla ikuisesti vaan tulee päivä jolloin voin kävellä paljain jaloin pitkin meren rantaa pitkässä liehuvassa mekossa käsivarret ruskettuneina,  kannattelee jo pitkälle. Hetkessä kaikki onkin taas hyvin ja oma elämä mukavaa. Ja voin taas lukea kadehtimatta eteenpäin Linda Olssonin romaania ”Kaikki hyvä sinussa” (josta tämä pakottava iili päästä meren rantaan ja lämpöön itse asiassa sai alkunsakin). Siinä päähenkilö poimii sitruunoita oman pihansa puusta ja talven huomaa vain erilaisesta valosta ja ”vienosta tuulesta”. Mutta on siinä joku juonikin. Lähden ottamaan selvää millainen.

"I don't deserve this award, but I have arthritis and I don't deserve that either"
Jack Benny

Bob Dylan: Just like a woman: http://www.youtube.com/watch?v=QUGqt_q8FII