Dekadenssin juhlaa

 

Kaikkea on ollut aivan  ylenpalttisesti; suolaista, makeaa, hapanta ja kirpeää ruokaa, kuumaa, kylmää, poreilevaa ja poreilematonta juomaa, löhöilyä, ystäviä, omaa rauhaa. Olen aivan pilalle hemmoteltu ja tunnen jo olevani vähän tärviöllä  ja joudun oikein muistuttamaan itseäni, että tämä ON nyt sitä mitä niin kovasti odotimme. Joutilaita pyjamapäiviä hämärässä pesässämme, elokuvia, kokonaisia Sinkkuelämää-sarjan tuotantokausia,  kirjoja, rakkain jouluelokuvani (Muppettien versio Dickensin Christmas Carolista, jossa Michael Caine esittää itaraa Scroogea ja tekee lopussa parannuksen) katsottuna aamuyöllä nojatuolissa kuusen loisteessa kuulokkeet päässä. Kaikki tämä ja tietysti ihan kauheasti kaloreita. Pelkään jo etukäteen mitä tapahtuu jos vielä joskus päätän poistua pesästämme ja haluan pukea ylleni oikeat housut, sellaiset joissa on oikein vetoketju ja nappi...

Tapaninpäivänä pidimme munatotikutsut ystäville ja sukulaisille. Niistä on jo tullut pienimuotoinen perinne. Yleensä pidämme munatotijuhlat juuri ennen aattoa, niin että kynnelle kykenevät voivat pistäytyä nauttimaan totia ja pientä purtavaa ja  levähtää hetken ja jatkaa siitä sitten tekemään viime hetken jouluvalmisteluitaan keveissä, totin pehmittämissä tunnelmissa.  Munatoti on kyllä turmeltuneisuuden huippu! Miettikää nyt: valtavat määrät kerma- ja vaniljavaahtoa, kuusi munaa joiden keltuaiset vatkataan vaahdoksi sokerin kanssa ja sekaan hulautetaan rennolla ranteella rommia ja brandyä (jotkut laittavat viskiä, mutta me ei tykätä) ja sitten  valkuaisetkin vatkataan sokerin kanssa kuohkeaksi vaahdoksi, joka nostellaan vuorotellen kerma- ja vaniljavaahtopallojen kanssa isoon, jouluisesti koristeltuun maljaan ja päälle raastetaan vielä vähän suklaata tai muskottipähkinää. Kuulostaa kirjoitettuna aika ällöltä ja rumalta, mutta onkin valmiina makoisaa ja kaunista (paitsi että meillä oli ottimena sikaruma musta soppakauha eikä se siitä kaunistunut, vaikka kiedoinkin sen varteen pätkän punaista nauhaa).  Jotkut munatotiohjeet ovat sellaisia, että toti tarjoillaan kuumana, mutta minusta se on kammottava ajatuskin. Kylmä totimme on ollut joka kerta menestys.  Suosittelen!  Mutta ehkä vain kerran vuodessa.
 

Nyt kun tätä porsastelua ja itsensä hemmottelua on kestänyt ja kestänyt ja kestänyt, alkaa saturaatiopiste olla käsillä ja kun vielä luen noin sadannetta kertaa Kaarina Davisin ”Irti oravanpyörästä”-kirjaa (aion tyrkätä sen uutena vuotena ystävättären luettavaksi ja haluan tankata kirjan sanomaa ja fiilistä varastoon siltä varalta että ystävätär pitää kirjaa yli kaksi kuukautta), alkaa yksinkertaisuus kaikissa muodoissaan houkuttaa kovasti. Haaveilen taas mökistä ja kylvämisestä ja säilömisestä ja keitoista ja puuroista ja saappaat jalassa lampsimisesta ja lintujen ruokkimisesta. Äiti ja isä olivat käyneet mökillä eilen viemässä siemeniä linnuille ja tarkastamassa paikat. Siellä se odottaa.  Ja päivä pitenee jo!

 

Muppetit: It feels like Christmas: http://www.youtube.com/watch?v=WlRpGj7LWS4

No nyt!

Jouluaatto! Ensimmäinen lahja, kauan kaivattu teflonkattila isältä ja äidiltä, on avattu ja siellä muhii parhaillaan riisipuuro. Vielä tarvitsee hakea kaupasta purkki mätiä ja hautakynttilöitä siltä varalta, että innostuisimme kävelemään Hietaniemen hautausmaalle, jonne ovat haudattuina miehen vanhemmat ja isoveli. Ja pitää muistaa onnitella ystävätär-rukkaa, jolla on syntymäpäivä jouluaattona.  Ja täytyy, ei vaan SAA levätä, sillä heräsin aamulla valitettavasti kauheaan kurkkukipuun. Kävimme eilen kävelyllä Kaivopuistossa ja mies sanoi, että kauhea viima johon minä sanoin, että höpöhöpö, täällähän on lämmin ja osoittaakseni kuinka lämmin riisuin hanskani ja kaulahuivini ja tässä sitä nyt ollaan. Mutta siltikin: nyt on JOULUAATTO! Tunnelmallista ja rauhallista joulua kaikille!

 

Celtic Woman: O Holy Night: http://www.youtube.com/watch?v=a5MpQsLJvOw

Hyviä hetkiä

 

 

Terveisiä taas Tukholmasta.  Siellä oli lumista ja jouluista, ihan kuin täälläkin. Vietimme mukavan, leppoisan päivän yhdessä. Tuntui hyvältä viettää aikaa rakkaiden ystävien kanssa kiireettömästi ja viihtymisemme välittyi muillekin.  Istuimme levähtämään södermalmilaiseen hämärään pubiin lumisina ja punaposkisina ja jaoimme pullon cavaa neljään pekkaan. Tarjoilija ihasteli mukavaa joulunvieton aloitteluamme ja kyseli, josko joku meistä olisi halukas vaihtamaan paikkaa hänen kanssaan edes hetkeksi, mutta meistä se olisi ollut kehno diili. Pubista lähdimme hilpeänä letkana Gamla Staniin, jossa tapasimme Tukholmanystävättäreni ja sain viimein esitellyiksi nämä tärkeät ihmiseni toisilleen ja joimme ihanat makeat ja mausteiset viiniglögit Suurtorin laidalla tunnelmallisessa kahvilassa ja vaihdoimme Tukholmanystävättären kanssa joululahjat . Saimme painavan tyylikkään litteän paketin NK:n paperissa ja nyörissä. Ei helise. Kirja? No, aattona selviää. Aiomme malttaa avaamisen kanssa sinne saakka. Tuolla se nyt odottaa kuusen alla...
 

 

Kotimatkalla laivassa vaihdoimme joululahjat ystäväpariskunnan kanssa emmekä malttaneet jättää avaamisia jouluun, vaan revimme paketit heti auki ja riemuitsimme niistä hihkuen ja käsiämme läiskytellen (sain Iiris-lehden vuosikerran ja mies vinon pinon Korkeajännityksiä ja Tex Willereitä ja tyrmistyksekseen myös yhden ”Siivet”-sarjan, jota hän kuulemma oikein inhoaa, ja on kuulemma AINA inhonnut, kuten ystävän olisi kuulemma pitänyt vallan hyvin tietää, mutta ei toisaalta suostunut antamaan sitä takaisinkaan, ahne porsas!) ja söimme itsemme tärviölle ja teimme vielä välttämättömyyshankintoja joulua varten (suklaata ja mustikkaglögiä) ja nukuimme kaikki niin myöhään, ettemme ehtineet laivassa aamiaiselle, joten tulimme meille juomaan kahvia ja syömään juustoleipää ja me naiset lähdimme vielä viettämään päivää kaupungille ja teimme hyviä löytäjä Fidasta ja Stockmannin jouluosastolta, jossa kaikki koristeet olivat ilahduttavasti -50%.

 

Lopuksi menimme vielä Kitty’s pubiin juomaan Rottasiiderit (koska se oli ainoa paikka jossa oli tarpeeksi hämärää, että kehtasin ottaa pipon päästäni ja paljastaa ennätyslitistyneen dagen efter ”kampaukseni”). On ihanaa istua jossain ja tarkkailla rauhassa miten ihmiset tekevät jouluhankintojaan ja kuljettelevat salaperäisen näköisiä nyssyköitä mukanaan ja näyttävät joko iloisilta tai stressaantuneilta tai kuka miltäkin ja voi ajatella, että meillä kaikilla on kohta joulu ja se tulee, vaikka emme tekisi yhtään mitään.

 

Sitten tulin kotiin ja makasin selälläni ja kuuntelin äänikirjana Paulo Coelhon ”Alkemistia”, jonka ostin Fidasta 3,5 eurolla kun ajattelin, että tuohan on vaikka kuinka suosittu, kai sen nyt jonkinmoinen on oltava (en ole lukenut yhtään Coelhon kirjaa enkä vieläkään ole ihan vakuuttunut, mutta toisaalta nyt on menossa vasta ensimmäinen levy) ja ihastelin kaunista kuustamme joka sai tänään koristeikseen tarjoushintaisia sampanjanvärisiä höyhenpyrstöisiä lintuja ja hienon koristeen nimeltään ”Paksu rouva” . Joulun sopii tulla koska vain. Olen valmis!

 

 Queen: Thank God it's Christmas: http://www.youtube.com/watch?v=5r8bZCXdVNA

 

Laskeutukaamme jouluun

Jouluvapauteni alkaa tästä päivästä!  Miehelläkin on tänään viimeiset tunnit ja kävin äsken saattamassa hänet töihin Kallioon. Hän itse pyysi, ja koska hän pyysi nätisti ja asiallisesti yhtään inttämättä ja mankumatta rasittavasti, minun oli helppo suostua. Sitä paitsi olin muutenkin aikeissa asioida Hämeentien (vai onko se Hämeenkatu? Ei! Sehän on Tampereella) Vii Voanissa, sillä olen jossain vaiheessa joulun mittaan (siis laskien tästä päivästä jonnekin loppiaiseen) aikeissa tehdä ihanaa äyriäispataa ex-mieheltä nyysityn reseptin mukaan ja Vii Voanista saa sitä varten mitä oivallisimpia äyriäisiä kilon paketeissa. Ja kymmenen asteen pakkanen takasi, että ne myös pysyisivät jäässä kotiin asti.

 En käsitä miksen kävele joka aamu johonkin muuhun kaupunginosaan, vaikka se on niin antoisaa! Silloin kun minulla oli tunteja Kalliossa, kävely oli itsestäänselvyys. Nyt kun minulla on alle sadan metrin työmatka, en vaivaudu minnekään. Vaikka aikaa olisi. Minä olen aikavarakas ihminen. Huomatkaa siis yhteen kirjoitettuna, ei erikseen... Valitettavasti olen myös patalaiska ihminen. Tai sanotaanko valikoiva tekemisteni suhteen. Eilen havahduin siihen, että asettelen veteen kastetun cocktailtikun avulla nomparelleja piparihevosille pursottamiini ohjaimiin ja jouduin oikein hetken miettimään, että onko tämä hienoa vai surullista, että minulla on aikaa tällaiseen. (Ei! Älkää vastatko, kivaa se ainakin oli!).

 

 

Nyt valitsen alkavani valmistella jotain tarjottavaa kahdelle viehättävälle nuorelle neidille, jotka saapuvat visiitille iltapäivällä. Niin ikään valitsen pakata meille löhövaatteita ja muuta tarpeellista vetolaukkuun, sillä lähdemme iltalaivalla Tukholmaan, tällä kertaa ystäväpariskunnan kanssa. Siitä tulee hauskaa. Niin hauskaa, että lähdemme vielä ennen uutta vuotta Tallinnaan samalla porukalla. Ehkäpä valitsen myös repiä auki imurin pölypussin ja tarkistaa olenko vahingossa imuroinut iPodini latauspiuhan. Sitä ei löydy mistään ja sehän on niin pikkuinen ja itse asiassa eilen imuroidessani kuului jokin outo ”klonk” ja muistan etäisesti ajatelleeni, että nyt taisi mennä jotain minkä ei olisi pitänyt... Mutta nyt pitää mennä. Aikavarakkaallekin voi joskus olla hoppu! Vähän.

It's beginning to look a lot like Christmas: http://www.youtube.com/watch?v=cHh7pW29Fy8

 

Let it snow!

 

Lunta on tullut siihen malliin, ettei pienintäkään pelkoa viime vuoden kaltaisesta mustasta joulusta ole. Jee! Lumi on kaunista! Lumi on jouluista! Lumi on satumaista! Lumi on tuskastuttavaa! Lumi on vaarallista! Lumi tukkii koko keskustan ja mikä pahinta, lunta räystäistä pudottelemaan tilattu nosturiauto tukkii koko jalkakäytävän juuri lelukaupan kohdalta ja sen kiertääkseen joutuu rämpimään metrisen (kaunokirjallista liioittelua... no, 75 senttisen, ainakin, lumipöykyn yli kahdesti; ensin päästäkseen kulkemaan henkensä uhalla pitkin raitiovaunukiskoja ja sitten taas päästäkseen takaisin jalkakäytävälle.

 

Katot notkuvat lumesta ja viime vuosien onnettomuuksista ja varsinkin vastuista pelästyneet taloyhtiöt putsauttavat niitä nyt kiivaaseen tahtiin. Mikä on hyvä, sillä kuka nyt haluaa elää tällaisen pöykyn varjossa joka meidänkin auvoamme varjostaa? (Vaikka onhan se aika hauskan näköinen, nyt pitää vain vältellä sen alapuolella olevaa kartonkikeräyslaatikkoa kuin ruttoa!) Huonoa siinä on se, ettei enää voi jorata kotonaan vapautuneesti, sillä koskaan ei tiedä milloin lumimiehet hilluvat vastapäisellä katolla. Tuskin se heitä niin hätkäyttäisi, mutta itseäni alkaisi helposti ujostuttaa.

Hyvää lumentulossa on myös se, että se motivoi minut varautumaan katastrofeihin. Äskenkin muistin taas täydentää kynttilävarastojani parilla kilolla, mikä on hyvä, tuli katastrofia tai ei, sillä joulu nyt kumminkin tulee, eikä mikään olisi niin inhottavaa kuin joutua pihistelemään kynttilöiden kanssa jo joulupäivänä vain siksi ettei ole osannut arvoida niiden kulutusta oikein. Kynttilöitä poltetaan koko ajan ja montaa kerralla, oikeastaan mitä useampaa sen parempi, joten siitä voi vähän laskeskella paljonko niitä menee.

 

Iltapäiväksi menen taas lelukauppaan. Lauantaina oli ruuhkaa ja vipinää siihen malliin, että jatkoin paketointia vielä unissanikin. Ja minä, joka en yleensä näe painajaisia, näin unen, jossa vaaleanpunaiset Mouk-palapelit olivat aivan lopussa ja muutenkin hyllyt ammottivat tyhjyyttään! Mutta se oli vain unta. Oikeasti leluja riittää kyllä. Mutta jos joku haluaa keijukaissoittorasian, niin niitä on jäljellä enää yksi.

Kylie Minogue: Let it snow: http://www.youtube.com/watch?v=cRwmoBdG0Pk

Lemmikkimatto

Vietin eilen syntymäpäivääni, jonka johdosta sain lahjoja, hyvää ruokaa ja runsaasti mitä hurmaavimpia tervehdyksiä, yhtenä esimerkkinä kummityttöni Millan piirtämä taideteos nimeltään ”Hanna lapaset kädessä”, jossa arvostin erityisesti sangen solakoita sääriäni. Pakko kai myöntää, että oikeassa elämässä ne ovat hivenen tuhdimmat...

 

 

Muuten päivä alkoi sangen proosallisissa merkeissä, sillä innostuin tekemään kovan luokan siivousta (= sellaista, jossa huonekaluja oikein siirrellään ja lattia imuroidaan ja pestään peräti niiden alta!) Sitten mietin mitä tekisin varsinaisen murheenkryynini, jättiläismäisen valkoisen karvalankamattomme kanssa. Jos joku nyt ihmettelee, että kuka hullu hankkii kotiinsa valkoisen maton, en löydä yhtään kunnollista argumenttia, muuta kuin sen, että se oli niin kaunis. Kaikkein kaunein matto mitä missään nettikatalogissa oli. Enkä voi väittää, ettenkö olisi ymmärtänyt että maton pesu saattaa joskus koitua ongelmaksi. Itse asiassa muistan kiusallisenkin hyvin, mitä päässäni liikkui mattoa hankkiessani. Katselin kyllä myös järkeviä tummia ja kuviollisia mattoja ja silloin päässäni liikkui sellaista kuin: yök, hyi olkoon, kamala, boring, ruma! Ja sitten eteeni levähti kuva valkoisesta karvalankamatosta ja päässäni liikkui: ihana, pakko saada, kaunis, pehmoinen! ja sitten jossain takaraivossa, että helposti likaantuva, vaikeasti pestävä, mutta vaimensin ne äänet sanomalla reippaasti, että no, murehditaan sitä sitten kun se aika tulee ja painelin klik klik klik eikä aikaakaan, kun salskea nuori mies jo soittikin ovikelloa ja rysäytti jättipaketin eteeni sanoen,  että taisi tulla tilattua tällainen, johon minä nyökyttelin innokkaasti kuin mikäkin vieterinukke.

No, se murehtimisen aika on ollut käsillä jo kohta kaksi vuotta. Mattoa ei saa pestä vedellä. Eikä sitä VOI pestä vedellä, sillä se ei mahdu mihinkään missä sen voisi kastella (ja niin hullu minä en sentään ole, että ruiskuttaisin letkulla vettä suoraan olohuoneen puulattialle). Sitä ei voi viedä pesulaan, sillä se on monta metriä kanttiinsa ja niin ollen hankala raahattava, autoa meillä ei ole ja taksia en sen vuoksi tilaa. Siinä menee raja! Eikä minulla ole niin paljoa rahaa, sillä minähän tuhlasin ne jo itse mattoon! Kerran luin niksipirkasta, että ruokasoodalla voi puhdistaa maton ja kumosin matolle litran soodaa. Imuroitavaa riitti yli vuodeksi. Mainittavaa puhdistumista en huomannut.  Mutta eilen oli pakkasta ja satoi lunta ja  ajattelin, että nyt, helkkari! Ja kannoin maton parvekkeelle lumisateeseen ja ”unohdin” sen sinne useaksi tunniksi ja samoihin aikoihin äkkäsin, missä olen nähnyt ennen tuollaista vyyhtiytynyttä karvaa. Edesmenneen spanielini korvissa. Niinikään edesmenneen persialaiskissani peräpäässä. Ja rakkaan bishon frisé-vainajani tassuissa. Ja millä niitä setvittiin? Metallikammalla ja karstalla! Siispä samoin asein mattoni kimppuun.

 

Ahersin maton kimpussa varmaan tunnin. Ja muistin hyvin, miltä tuntui omistaa lemmikki. Ja aloin puhua matolle kuin lemmikeilleni muinoin. ”Järkyttäviä takkuja, mitä sinä oikein olet hommaillut?” ja ”Pysy paikallasi tai joudun hakemaan sakset!” ja ”Missä ihmeessä sinä oikein olet rymynnyt, sinähän olet ihan tahmea!” ja lopuksi ”No nyt sinä olet taas hieno! Ihana ja pörröinen ja pehmoinen”. Ja niin se onkin. Muovipussillista irtokarvaa köyhempänä, mutta muuten kuin uusi!

Celine Dion: Another year has gone by: http://www.youtube.com/watch?v=3tRFVBPPhwQ

Liikuttavat fossiilit

Tein itsenäisyyspäivän kunniaksi viimein sitä kauan aikomaani burgundinpataa Julia Childin reseptillä.  Olin niin tohkeissani itse padasta, etten tullut lainkaan ajatelleeksi, että sen kanssa pitäisi ehkä syödä jotain muutakin, kunnes mies alkoi tivata missä perunat ovat ja että eikö meillä muka ole perunoita ja sitten hän soitti kaikille ystävilleen, sukulaisilleen ja tuttavilleen kieliäkseen, että minä olen aikeissa syöttää hänelle ”karjalaispaistia” pelkkien ruusukaalien kanssa ja minä korjasin joka kerta, että ”burgundinpataa!!!” kunnes kyllästyin ja tuuppasin hänet ulos ovesta jotta hän voisi mennä Kampin Lidliin, ainoaan Tornion Lidlin lisäksi joka oli auki itsenäisyyspäivänä, ostamaan niitä helkkarin perunoitaan.

Takaisin tullessaan hänellä oli mukanaan perunoiden lisäksi siskonsa ja tämän mies ja nautimme oikein onnistuneen päivällisen: burgundinpataa, perunoita ja ruusukaalia ja jälkiruuaksi paahtovanukasta. Miehen siskon mies on hauska, koska hän pillahtaa tämän tästä itkuun. Hän itkee joka kerta lukiessaan Aku Ankka-klassikkoa ”Tyhjälän joulu”. Kerran hän itki liikutuksesta, koska pärjäsi tietokilpailussa niin paljon paremmin kuin muut. Hän itkee, jos radiosta tulee erityispateettinen kappale. Tai ihan tavallinenkin kappale. Hän itkee, koska joku matemaattinen kaava on hänestä niin kaunis. Burgundinpatani tai eilen esiin ottamani ja koristelemani joulukuusen vuoksi hän ei vuodattanut kyyneltäkään, mutta kun he jo tekivät lähtöä, pengoin laatikosta pölyisen ja nuhruisen pussin, jossa oli kokoelma Teksasista löytyneitä fossiileja ja jossa oli vielä tallella hintalappu 1,25 dollaria. Pelastin sen joskus miehen romua hamstraavan ja kuolinpesiä putsaavan ystävän roskiin menevien tavaroiden joukosta juuri miehen siskon miestä ajatellen. Ja kun ojensin pölyisen pussin hänelle, hän räpytteli hetken ja sanoi: nyt minä rupean itkemään.  Ja rupesi. Fossiilipussin vuoksi.

 

The Pogues: Fairytale of New York: http://www.youtube.com/watch?v=Pv0hlbWpa1w

Hämeessä

 

Kotiuduin eilen Tampereelta. Tein joulureissun poikkeuksellisesti näin hyvissä ajoin. Näin isoasiskoa, jonka kanssa vaihdoimme joulu/hanukkalahjat ja kun vannotin häntä malttamaan avaamisen kanssa aattoon asti, hän sanoi että voihan sitä yrittää, mutta että mitään hän ei lupaa. Ja vaikkei hän aiokaan varsinaisesti viettää joulua, myöntyi hän kuitenkin ottamaan vastaan joulutorttuja ja pipareita. Pikkusiskoa tapasin keskustassa. Söimme lounasta Flamessa Hämeenkadulla ja vaihdoimme syntymäpäivä- ja joulupaketit ja vanhojen perinteiden mukaan hän ei taaskaan saanut pidettyä salaisuutena mitä joulupaketistamme löytyy. Tänä vuonna saamme ”mielettömän hauskan” elokuvan, joka ei oikeastaan ole aikuisille tarkoitettu, mutta minä ja mies olemme niin lapsellisia että meille se kuulemma sopii ja hauskin juttu siinä leffassa, Neropatin päiväkirjassa, tai ainakin yksi hauskimmista, on bändi nimeltään ”Loaded Diaper”. Tuskin maltan odottaa aattoon asti! Isoveljeä en tällä kertaa tavannut, mutta jätin heidän joulupakettinsa vanhemmille, josta ne ennen pitkää (yleensä viimeistään kesään mennessä) kulkeutuvat perille. Ja eihän siitä ole kuin pari viikkoa kun tapasin hänet Helsingissä, kun Klaus Kurjessa oli joku karsastuskonferenssi silmälääkäreille.

Isää ja äitiä näin enemmänkin. Saavuin parahiksi Tanssii tähtien kanssa- finaaliksi. Paljon kiintoisampaa kuin itse finaali, oli seurata isää ja äitiä seuraamassa sitä televisiosta.

Isä: Mitä tuo tuommoinen on, että raahataan partneria sylissä pitkin parkettia? Kyllä molempien kuuluu tanssia itse!

Äiti: Kummallinen puku. Minä en perusta yhtään tuosta puvusta. Enkä tanssista. Ei tuo ole mitään  paritanssia, vaan rytmivoimistelua!

Isä: Aikansa elänyt kikka tuo, että tanssin lopussa rojautetaan partneri lattialle ja lampsitaan itse lattian toiseen reunaan.

Äiti: Ja hyvässä lykyssä yritetään vielä potkaista sitä maassa makaavaa partneria päähän!

Ja niin edelleen. Ja niin edelleen. JA NIIN EDELLEEN.

Tampereella voi kulkea memory lanea siinä missä Turussakin. Käydessäni Radiokirppiksellä Laukontorilla tulin väkisinkin tallustelleeksi vanhoja tuttuja reittejä ajalta jolloin asuin 24 neliön yksiössä Kuninkaankadulla siinä Sokoksen nurkilla. Ystäväni Anneli asui vähän isommassa yksiössä Kuninkaankadun yläpäässä, siellä Anttilan nurkilla. (Mies pyöritti baaria  Puutarhakadulla, siellä Annelin nurkilla, mutta siitähän me emme tienneet mitään!) Yhdessä suunnattiin usein joko ylämäkeen Senssiklubille, jonne oli järkyttävä 24 vuoden ikäraja, mikä tuntui siihen aikaan täysin kohtuuttomalta, varsinkin kun sen ikäiset eivät meidän mielestämme enää edes jaksaneet tanssia... Tai alamäkeen Free...mikä se nyt oli? Freeway? Freestyle? Freemikähelkkari?! Josta tuli sittemmin Colorado. Josta tuli sittemmin....ööö...Sauna? Ei auta, juna meni jo. Jäin kyydistä jo parikymmentä vuotta sitten.

 

Mutta takaisin tähän päivään ja tulevaan jouluun. Päätimme miehen kanssa viettää joulun tänä vuonna kaksistamme. Ensin käydään Tukholmassa ystävien kanssa ja sitten laskeudutaan ihanaan leppoisaan joulun viettoon, johon kuuluu paljon kirjoja, elokuvia, pyjamia ja villasukkia, kalaa ja suklaata (erikseen!), kylmäsavulohikakkua!, mustaherukka-suklaakakkua!, samppanjaa!, tryffeleitä! (Samarinia!). Mietin vähän miten markkinoisimme ajatuksen äidille ja isälle, sillä äiti oli jo kysynyt moneen kertaan tulemmeko joulukylään. Pikkusisko on viettänyt aina joulua oman perheensä parissa. Viime vuonna he säntäsivät aattoaamuna kylpylään ja söivät siellä seisovasta päydästä lounaan ja se oli kuulemma niin ihana ja ylellinen, että aikovat tehdä saman uudestaan. Isosisko ei vietä joulua. Isoveli viettää niin ikään joulua oman perheensä parissa.  Sanoin varovasti tunnustellen, että olemme ajatelleet olla kaksistaan, ja jos äiti ilmaisisi itseään nuorisotyyliin, hän olisi hyvin voinut huudahtaa ”JES!!”, niin helpottuneelta ja ilahtuneelta hän näytti ja miksikäs ei. Hekin viihtyvät kaksistaan ja nyt he saavat katsoa mitä tykkäävät televisiosta eikä tarvitse tapella tietokoneesta kenenkään kanssa. Ja hän vapautti minut vielä viimeisistäkin syyllisyyden rippeistä sanomalla, että jouluhan on vain yksi pyhä muiden joukossa (HALOO!!!), ja että hyvänen aika, eihän teillä ole mitään velvollisuuksia, tehkää toki mitä ikinä itse haluatte. JEEEE! Ja nyt aion järjestää aivan mahtavan spektaakkelimaisen joulun ihan vain meille kahdelle!

 

Britney Spears: My only wish this year: http://www.youtube.com/watch?v=lw5Tyq05OWY

Jihuu, joulukuu!

Jes, nyt alkaa minun oma kuukauteni! Mutta ei hätää, en ole pihi, kyllä te muutkin saatte käyttää tätä ihan vapaasti ja ottaa ilon täysillä irti.  Oletteko koskaan miettineet mikä teidän kuunne on? Äidin kuu on ilmiselvästi toukokuu; hänellä on silloin syntymäpäivä ja nimipäivä ja kaiken kukkuraksi äitienpäiväkin on toukokuussa. Miehen kuukausi on heinäkuu. Silloin hänellä on sekä syntymä- että nimipäivä ja hän on muutenkin iloinen kuin västäräkki, sillä yleensä sekä hyvät kelit että runsas vapaa-aika suosivat pyöräilyä. Minun syntymäpäiväni on joulukuussa, mutta en tiedä kuinka suuri vaikutus sillä on siihen, että samastun koko olemuksellani ja identiteetilläni tähän kuukauteen. Voi se olla ratkaisevakin; joulun tuoksut ovat niitä aivan ensimmäisiä, joita olen muinoin tuntenut nenässäni.

Joulukuu on mahtava monestakin syystä. Ensinnäkin se on seuraelämältään hauska ja vilkas (nytkin ehdin kirjoittaa vain ihan vähän, sillä olemme lähdössä teatterin iltapäivänäytökseen katsomaan ”Sian morsianta” ja siitä suoraan ystäville yökylään ja katsomaan dvd:ltä Green Wingiä. Huomenna lähden Tampereelle vetolaukullinen lahjoja mukanani (isosisko soitti juuri ja sanoi, että jos tulen suoraan bussilta käymään ja jos tuon teippiä, saan sekä syntymäpäivä- että hanukkalahjani.) Pakettireissu on hyvä tehdä varmuuden vuoksi jo tässä vaiheessa, sillä lelukauppa pitää minut huippukiireisenä aina siihen asti kunnes livistämme juuri joulun alla Tukholmaan palloilemaan joulutorilla ja juomaan glögiä. Mutta palatakseni joulun mahtavuuksiin; kuusi, koristeet, hyasintit, jouluaiheiset elokuvat, suklaarasiat, joululaulut, vielä kerran KUUSI, kynttilät ja villasukat ja pyjamat ja paksut kirjat ja erilaiset joulukalat ja kaikki kaikki kaikki. MUNATOTI, tietysti! Minulla ei raja tule vastaan tässä asiassa ihan äkkiä. Ylipäätään se, että voi panna ranttaliksi joka ikisellä elämänalueella, sillä tammikuu, kuukausista ankein eikä vähiten siitä syystä, että aina kun erehtyy avaamaan television, sieltä tulee jotain masentavaa ampumahiihtoa tai mäkihyppyä (vaikka toisaalta se on myös selkeästi isän oma kuukausi, suurelta osin varmaan juuri loputtomien hiihtolähetysten ansiosta), on kuin luotu kurinpalautukseen ja yleiseen kärvistelyyn. Ja kaikesta hurmoksesta ja glögistä punoittavista poskista huolimatta jouluna on pajon tilaisuuksia myös hiljentyä. Ja tehdä pientä tilinpäätöstä kuluneesta vuodesta. Aivan mahtava kuukausi siis!

PS. Aion suosia tässä kuussa vain ja ainoastaan jouluaiheista musaa! Tästä lähtee:

Muppetit: The most wonderful time of the year: http://www.youtube.com/watch?v=DB3kEOsgMAU