Rekvisiittaa

Taas on ollut ystävyyden juhlaa kun kirjapiiri kokoontui eilen pitkän tauon jälkeen Rakel Liehun ”Helenen” tiimoilta. Kirja piti käsitellä jo keväällä, mutta sitten tuli kaikenlaista hässäkkää ja kesä ja tapaaminen siirtyi syksyyn asti. Sen seurauksena juuri kukaan ei muistanut kauheasti yksityiskohtia kirjasta. Mutta ei se haitannut, tärkeintä oli seura ja lisäksi pöydässä oli kaikkea  hyvää syötävää: täytettyjä paprikoita ja  erilaisissa marinadeissa muhineita oliiveja,  leikkeleitä, salaattia, juustoja ja leipää ja suklaalla päällystettyjä manteleita ja lusikkaleipiä ja suussasulavaa baklavaa ja pieni suklaakakku, sillä miehen siskolla oli hiljattain ollut syntymäpäivä. Hän on syntynyt samana päivänä kuin Äiti Amma ja Outi Heiskanen!

Juttu kulki entiseen malliin ja kädet huiskivat ja viinit läikkyivät laseista pitkin pöytiä ja nauru raikui. Miehen sisko kertoi hauskan jutun muutaman vuoden takaisesta hiihtoretkestään Seurasaareen. Hänellä oli ollut päässään poikansa tekemä punainen pipo ja kun hän oli istahtanut Seurasaaressa vähän huilaamaan, joku turisti oli tullut kysymään, että ”Anteeksi, mutta oletteko te rekvisiittaa?” ajatellen kai miehen siskon esittävän tonttua ja miehen sisko oli vastannut siihen asiallisesti, että ”Ei ei,  olen ihan tavallinen hiihtäjä...”  Päätimme teettää rintanappeja, joihin tulee teksti ”Olen rekvisiittaa”. Sehän olisi aivan mahtava keino vapautua kaikesta vaivalloisesta osallistumisesta ja pinnistelystä! Opettaja voisi kiinnittää sen rintapieleensä ja istuskella rauhassa luokan edessä opettajanpöydän takana. Lentoemäntä voisi kävellä edes takaisin koneen käytävällä ja hymyillä, mutta olla kuuro asiakkaiden vaatimuksille.  Sihteeri voisi istuskella koneensa takana raukeassa joutilaisuudessa.

 

Yksi kirjapiirin entinen lentoemäntä kertoi pitäneensä yhteen aikaan lennoilla rintamerkkiä, jossa luki ”Don’t rush me, I’m making mistakes as fast as I can!” ja varsinkin japanilaisia turisteja se oli huvittanut kovasti, mutta sitten tosikko esimies oli komentanut ottamaan sen pois.
 

Rakas ystäväni Turusta soitti myös ja saimme jutella pitkästä aikaa kauan ja rauhassa. Juttelemme nykyään aivan liian harvoin. Joskus otamme pikaisen hätäpuhelun, jonka alkuun ilmoitetaan vain, että oli ihan pakko kuulla toisen ääni ja vaihdetaan pari sanaa pahimpaan ikävään, suljetaan puhelin ja nilkutetaan eteenpäin. On niin vaikeaa löytää rauhallista väliä kahden pienen lapsen kanssa. Hänkin tunsi kuulemma olevansa kuin lentoemäntä, joka työskentelee yksin koneessa jossa joku tappelee ja öykkäröi, toinen oksentaa, kolmas haluaa kahvia ja neljäs ostaa hajuvettä. Paitsi että hänen lennollaan halutaan maitoa, puhdas vaippa, nuttura tukkaan (tyttären uusin villitys) ja lastenohjelmaa televisiosta. Mutta meillä on suunnitelma: kun hänen lapsensa ovat kasvaneet vähän isommiksi, matkustamme kahdestaan Venetsiaan ja juttelemme siellä niin pitkään kuin huvittaa ja muistelemme tätä vaihetta, joka tuntuu nyt aivan loputtomalta,  mutta  onkin yhtäkkiä mennyt tosi nopeasti. 

 

White Plains: My baby loves loving: http://www.youtube.com/watch?v=mSjPsSLcMy4&feature=related

Töps töps, löps löps

 

Pikkusisko oli yökylässä viime viikolla. Esittelin hänelle tohkeissani, että tästä ja tästä minä olen juossut ja viittilöin käsilläni suurieleisesti ja pikkusisko otti oikein kuvan kohdasta mistä  olin juossut pari tuntia aiemmin ja sitten halusin näyttää hänelle talon, joka aina saa minut todella uteliaaksi ja kurkistelimme muurin yli ja keksimme kaikkia jänniä ihmisiä ja tarinoita (á la komisario Palmu tai Sherlock Holmes) joita taloon mahdollisesti liittyy.

Sitten menimme Caruselliin kahville ja pikkusisko kertoi  miten oli mennyt möläyttämään kotona, että "nyt täällä kyllä haisee ihan kauhea teinihiki ", mistä syytöksen kohteeksi joutunut tytär oli oikeutetusti ottanut nokkiinsa, mutta jo seuraavana päivänä hän oli  kostanut sanomalla, että "hyi olkoon, nyt täällä kyllä haisee ihan kauhea keski-ikäisen hengitys" ja naureskelimme jutulle ja juttelimme kirjoittamisesta ja muusta ja sitten kysyin pikkusiskolta, että paljonko  hän jaksaa juosta ja hän ilmoitti iloisen huolettomasti, että hänen kotilenkkinsä on kuusi kilometriä pitkä ja että hyvänä päivänä hän jaksaa juosta sen ja huonona ei. Saasta! Se on joka tapauksessa enemmän kuin minä. Eikä hän edes harrasta juoksemista, vaan käy mieluummin salilla.

 

Kuvittelin musiikin tekevän harjoitteluuni ratkaisevan eron, ja kyllähän se paljon mukavampaa on juosta musiikin tahtiin, mutta siinä piilee se vaara, että ryhtyy tosiaankin juoksemaan musiikin tahdissa ja tulee vahingossa juosseeksi lujempaa kuin kunto antaisi myöten eikä jaksakaan juosta yhtä montaa minuuttia kuin aiemmin ja sitten pasmat menevät aivan sekaisin eikä tiedä onko tullut paremmaksi  (nopeammaksi) vai huonommaksi (kestävyydeltään). Hansonien ”Minute without youn” tahdissa viiletin niin lujaa (tämä pitää nyt ymmärtää suhteessa OMAAN normivauhtiini), että suupieliini ilmestyi oikeasti vähän vaahtoa.  Yllättäen Abban ”The Winner Takes It All” sopiikin mainiosti hölköttelyn taustalle. Näin ikään: Agnetha: the winner takes it all (minä: löps löps löps löps), Agnetha: the loser standing small (minä: töps töps töps töps), Agnetha: beside the victory (minä: löps löps löps löps) Agnetha: that’s her destiny! (minä: töps töps töps töps) ja niin edelleen ja niin edelleen.  Voi miten haaveilenkaan ajasta, jolloin jaksaisin juosta kymmenen kilometriä tunnissa niin kuin Martina Haag ja kaikki muut! Tai edes sen viisi. Saisi hyvän treenin suhteellisen lyhyessä ajassa ja väkisinkin siinä vaiheessa olisin jo aika hyvässä kunnossa enkä läheskään näin paksu. Mutta pikku hiljaa, askel askeleelta...

Olen myös ruvennut vähän hätäilemään treenivaatteiden suhteen ja alkanut vakoilla, mitä muilla on päällään. Yllättävän vähän! Monet juoksevat edelleen topissa  tai t-paidassa ja shortseissa, mutta he ovatkin niitä, jotka juoksevat koko matkan kotiovelta kotiovelle vaihtamatta välillä kävelyksi tai  pysähtymättä välillä kiristelemään poninhäntäänsä tai näpelöimään iPodiaan tai solmimaan tossunnauhojaaan (vaikka viimeksi mainittua ei nykyään juurikaan tapahdu. Olen viimein, keski-iässä, oppinut solmimaan tossuni kunnolla). Mutta pakko muidenkin  on kohta lisätä vaatteita. Kyllähän ihmiset juoksevat talvipakkasillakin. Mutta tuskin sentään toppapuvuissa? Toistaiseksi pärjään kyllä oikein hyvin entisilläni, varsinkaan kun en ole vielä NIIN koukussa, että lähtisin ehdoin tahdoin sateeseen juoksemaan. Silloin ja joskus muulloinkin kaivan esiin vanhan kunnon kuntopyörän ja poljen menemään luurit korvilla ja katson joko niitä Täydellisiä Naisia italiaksi (vielä on monta osaa jäljellä) tai jotain YleAreenasta.  Tänään poljin lempiohjelmani Eduskunnan kyselytunnillisen verran!
 

 

The Pipkins: Gimme dat ding:http://www.youtube.com/watch?v=YEEy615Jzg4&feature=related

Rotia garderobiin

Olen taas roudannut tavaraa kirpputorille, jossa minulla on pöytä varattuna kahden viikon ajan. Minulla on vaatevarastoa koskeva missio: haluan, että se koostuu ainoastaan lempivaatteistani, eikä mukana ole yhtään ”hyvää” vaatetta, jota en mieluusti vedä päälleni koska vain. Tätä ohjenuoraa pidän kristallinkirkkaana mielessäni, sillä samalla kun vien tavaraa omalle pöydälleni (eilenkin rankkasateessa) tulen myös vilkaisseeksi muiden pöydät ja siellähän on tunnetusti tyrkyllä vaikka mitä.  Onneksi tavaran roudaaminen myyntiin on sen verran työlästä, että se pistää väkisinkin miettimään, että mistä tämä kaikki on tullut ja ennen kaikkea MIKSI, kun en näköjään tätä(kään) mihinkään tarvitse enkä ikinä käytä. On tärkeää oppia ja hyväksyä millaisia vaatteita käyttää ja sisäistää se äärimmäisen tärkeä ero, mikä omassa pukeutumisessa  on totta ja mikä pelkkää toiveajattelua. Toiveajattelua  on esimerkiksi  se, että ikävien kotitöiden tekeminen olisi jotenkin kevyempää, jos niitä varten sonnustautuisi vitsinä hankkimiinsa arjen yläpuolelle kohottaviin kullanvärisiin vaatteisiin.  Fakta on, että niihin ei sonnustaudu KOSKAAN, joten  ensinnäkin: nyt on korkea aika lopettaa kullanväristen vaatteiden ostaminen, kiikuttaa tähän mennessä hankitut kultavaatteet kirpputorille ja toivoa kädet kyynärpäitä myöten ristissä, että joku huolisi ne.

 

Toisekseen, minun ei kannata hankkia yhtä ainutta kauluspaitaa, koska en ikinä käytä paitaa, jossa on kaulukset.  Vaikka se olisi kuinka ihanaa materiaalia tai mitä hienostomerkkiä tahansa. En, vaikka sen rintapieleen olisi kirjailtu pikkuinen Mikki Hiiri. Kolmanneksi, on aika lakata himoitsemasta ja ostelemasta muhkeita, paksuja villapaitoja tai villatakkeja tai villahuiveja. Ne ovat ihania! Mutta vain henkarissa. En käytä niitä, koska niissä tulee kuuma ja inhoan sitä,  että minulla on kuuma.  Neljänneksi: on turhaa ostaa kenkiä, jotka ovat yhtään huonot jalassa. Tai korkeat. Viidenneksi: jos vaate on liian pieni, sitä ei voi käyttää vaikka se olisi kuinka ihana, koska se ei mahdu päälle. Kuudenneksi: vaikka ruskea väri sopii minulle ihan hyvin, ei ruskeita vaatteita enää kannata ostaa ja entisistäkin pitää pyrkiä eroon mitä pikimmiten, sillä ruskeista vaatteista tulee nykyään jostain syystä ikävä fiilis.

 

Seitsemänneksi: yöpaitoja, edes pehmeimpiä ja ylellisimpiä ja kauneimpia, ei kannata ostaa, sillä käytän vain ja ainoastaan pyjamaa.  Kahdeksanneksi: vaikka vaatteessa olisi mitä suloisimpia pikkuruisia kuvioita, kissanpentuja, ruusuja, kaloja, lausahduksia ym. ym. ym. se kannattaa jättää kauppaan, sillä näköjään suosin lähinnä  yksivärisiä vaatteita (poikkeuksena aamutakki,jonka hupun meritähdet ja simpukat ovat ok).  Yhdeksänneksi: minun kannattaa lakata hypistelemästä ja varsinkin ostamasta mokkavaatteita, sillä ne jäävät järkiään käyttämättä, olivat sitten housuja, takkeja tai hameita. Tänäänkin pitelin jo kädessäni paria turkooseja mokkashortseja. Luojan kiitos älysin jättää ne ostamatta. Mutta se, mitä kannattaa tehdä, on hankkia itselleen mukavat housut. Hinnalla millä hyvänsä.

Abba: Burning my bridges: http://www.youtube.com/watch?v=YysYWR_mXLU

 

Kukkalaastari juhlakiertueella

 

Miehen uudet tennarit hiersivät, joten hän laittoi varpaaseensa sinikukallisen laastarin suojatakseen sitä. Normaalia, kannatettavaa toimintaa. Mutta tämä tapahtui jo pari viikkoa sitten ja eilen aamulla, kun olimme lähdössä Tallinnaan lahjaristeilyllemme, bongasin kukkalaastarin miehen varpaasta ja kysyin epäuskoisena, että ei kai tuo ole se sama ikivanha laastari tuossa varpaassa ja mies nyökkäili tyytyväisenä ja ilmoitti tennariongelmien pysyneen poissa. Itselläni mikään laastari ei ole pysynyt missään vuorokautta kauempaa (koska nypin sitä ja kurkistelen jatkuvasti sen alle) ja kun olen nykäissyt sen lopullisesti irti, laastariliiman alla ollut iho on loistanut valkoisena ja nahkeana ja oikein huutaen raikasta ilmakylpyä. Minua kauhistutti mitä miehen varpaalle onkaan tapahtunut kahden viikon aikana, siis se laastari on käynyt useasti suihkussa ja muhinut sukissa ja vaikka mitä ja pelottelin miestä, että hänen varpaansa on voinut hänen huomaamattaan vaikka syöpyä kokonaan pois kukkalaastarin alla, mutta mies vain huiskautti kädellään eikä nähnyt mitään ongelmaa siinä, että varvas ei ole saanut ilmaa miesmuistiin ja kun käskin häntä ottamaan laastarin heti paikalla pois, hän kauhistui vallan ja torjui, että ei mitenkään NYT, sillä laastari on juuri lähdössä juhlakiertueelle (siis sinne Tallinnaan.)

Me siis lähdimme Tallinnaan, mies, minä ja kukkalaastari ja vietimme ihanan päivän. Vanha kaupunki saa aina sydämeni jättämään pari lyöntiä väliin ja mielikuvitukseni laukkaamaan villinä ja joka kerta sanon, että muutetaan tänne ja mies sanoo, että oletko hullu ja vaikka tällä kertaa olin päättänyt olla sanomatta sitä, en mahtanut itselleni mitään, vaan se livahti taas suustani kun katselin ihanan värisiä vanhoja taloja ja  miten valo siivilöityi kauniisti puiden välistä

 

ja tuttuun tapaan mies sanoi tiukasti, että lopeta ennen kuin aloitat. 

 

Kävimme syömässä "Piip ja Tuut Mängumajassa". Se oli jonkinlainen lastenteatteri samalla ja söimme näyttämöllä kanaa banaanikastikkeessa ja jälkiruuaksi vielä pinon lättyjä mansikkahillon ja jäätelön kanssa

ja luimme samalla pikkutriviaa Tallinnaesitteistä (tiesittekö, että Skype on keksitty Tallinnassa?) ja ällistelimme kieltä ja kävimme hihitellen vessassa, jonka ovessa oli kyltti ”pissimaja”

 

ja ostimme ”Madame Pompadour”- nimistä halpaa kuohuviiniä ja paikallista leipää ja hibiskusteetä, koska siitä tulee niin fantastisen rubiininväristä juomaa ja kuuntelimme jotain energistä poptähtöstä torilla ja kun illalla tulimme takaisin Helsinkiin ja kävelimme kotiin leppeässä illassa näin pari nopeaa välähdystä ja sanoin, että ukkostaa ja mies sanoi että eikä ukkosta.   Hietalahden torilla kompastuin johonkin hiiltyneeseen kalikkaan ja ihmettelin, että kukas puupää täällä on kokkoa poltellut keskellä toria, mutta sitten uutisissa sanottiin, että Helsingissä oli ollut joku keskiaikatapahtuma ja että liikkeellä on ukkoskuuroja. Katselimme vielä televisiosta elokuvaa, jossa kostonhimoinen Jodie Foster ampui ihmisiä, mutta minä nukahdin kesken ja lopulta mieskin tuli kukkalaastari jalassaan pehkuihin, mutta viimeistä kertaa, sillä nyt sen on todellakin aika lähteä. (Siis sen laastarin!)

 

 

 

 

Marvin Gaye: Let's get it on: http://www.youtube.com/watch?v=x6QZn9xiuOE&feature=related

Biisi vieköön!

Ipod saapui, mikä oli toivottua ja odotettua, mutta koska olen niin tumpelo kaiken tekniikan suhteen, sen kanssa tuhratessa meni koko ilta enkä päässyt lenkille ollenkaan. Vihaan tekniikkaa niin paljon, että minut voi varmaan hyvällä syyllä laskea jo osittain syrjäytyneeksi. Ja kun tähän pelonsekaiseen vastenmielisyyteen yhdistetään kärppämäisen nopeat kädet, jotka painelevat erilaisia nappeja silkkaa turhautuneisuuttaan, on soppa yleensä aika nopeasti valmis. Niin tälläkin kertaa. Mies ei ole yhtään parempi, mutta jotenkin hän onnistui eilen nousemaan tilanteen tasalle ja ylikin ja nyt minulla on juoksuani tahdittamassa himoitsemani iPod, jossa on musaakin, mutta nyt siellä on sitä liikaakin! Ymmärsin ohjeista sen verran, että osasin siirtää cd:ni ”synkronoitaviksi”. Minulla on niitä aika paljon, mm. Abban koko levytetty tuotanto. Siis joka ikinen naurahduskin, joka heiltä on joskus taltioitunut. Suurimmat hitit saksaksi, ruotsiksi, espanjaksi ja tietysti englanniksi. Juoksuun aivan kelpaamattomat ”I have a dreamit” ja inhoamani ”Chiquitita”. Nekin eri kielillä.  Ja sitten on Hansonien studio- ja livelevyjä,  Van Morrisonia ja Shakiraa, jonka kappaleista tykkään noin joka kahdeksannesta ja loppuja en voi edes sietää. Sitten sinne vilahti jostain käsittämättömästä syystä Motörheadia, jota minulla ei ole levyhyllyssäni ollenkaan ja huiskin käsilläni ahdistuneena ja huusin hysteerisenä miehelle, että ”Ota se pois, ota se pois!!!” aivan kuin kyse olisi jostain myrkyllisestä hämähäkistä niskassani ja jossain vaiheessa ryntäsin ahdistuneena keittiöön ja höyläsin itselleni monta siivua juustoa. (Yhtä mystisesti sinne vilahti Juicea, enkä tiennyt hänellä sellaista kappaletta olevankaan kuin "Keuhkoon pistää", mutta päätin, että se saa jäädä.) En TAJUA tietokonekieltä. Miten kukaan voi tajuta? Ilmoitin miehelle teatraalisesti heittäväni hanskat tiskiin ja muuttavani maakuoppaan, kun en kerran pärjää nyky-yhteiskunnassa. Kun viimein pääsin poistelemaan vastenmielisiä kappaleita, kone kysyi poistojen yhteydessä, että haluanko siirtää ne roskakoriin vai mediakansioon. Jonka jälkeen se ilmoitti, että vain mediakansioon siirretyt kohteet pannaan roskakoriin. Siis mitä? Lisää kyyneleitä ja juustoa. Ja nukkumaan täysin lohduttomana ja ahdistuneena.

Kun sitten aamulla lähestyin iPodiani varovasti ja asetin kuulokkeet korvilleni ja painelin nappuloita ja luureista alkoi kuulua Van Morrisonin ”Queen of the Slipstream”, se tuntui suurelta henkilökohtaiselta lohdutukselta. Istuin nojatuolissa, mies nukkui vielä, ulkona oli pimeää ja ikkuna oli koko yön kestäneen sateen jäljiltä pisaroiden täplittämä.  Väkisinkin tunsin oloni vähän paremmaksi. Taisin tirauttaa pari kyyneltäkin. Vaikka juoksua ajatellen se biisi ei tietenkään ole mistään kotoisin.

Van Morrison: Queen of the Slipstream: http://www.youtube.com/watch?v=inLKEff4IHI

Sisäistä puhetta

Hei vain! Tulin juuri juoksemasta. Nyt se on selvinnyt: aamulla hölkkääminen sopii minulle paljon paremmin kuin iltajuoksu. Olen muutenkin aamuvirkku ja on sata kertaa helpompaa ottaa juoksuaskelia tyhjällä mahalla kuin mahalla joka on täynnä lohirisottoa ja englanninlakua. Ilma on raikas ja kadut minun. Ja voi pojat sitä tunnetta, kun tulen takaisin lenkiltä ja mies vasta osoittaa heräilemisen merkkejä ja saa sanoa, että : A-HAAA, täällä sitä vain lojutaan, vaikka toinen on jo käynyt juoksemassa!

Juokseminen käy edelleen työstä. Nyt jaksan juosta 15 minuuttia putkeen ja sitten annan itselleni luvan kävellä. Juoksutiimin MSPV (miehen siskon pojan vaimo) on hieman edellä. Pari päivää sitten hän laittoi viestin, että tuli juuri 1.5 tunnin treeneistä joihin sisältyi 4 ”lihaskuntorastia” (?) ja lopuksi vielä vartin ylämäkirääkki. Vastasin, että minä vasta pohdin mitä annan itselleni lahjaksi kun jaksan juosta 5km putkeen... Mutta en voi tietää paljonko 5km on ennen kuin saan juoksukelloni ja siihen asti kun minulla ei ole musaa (missä se iPod oikein viipyy?!) olen antanut itselleni luvan juoksennella vähän miten sattuu.

Ilman kannustavaa musiikkia joudun itse viihdyttämään itseäni. Onneksi minulla on rikas sisäinen elämä. Annan Sisäisen Valmentajani ja Sisäisen Treenattavani käydä vuoropuhelua ja seuraan sitä ikään kuin ulkopuolelta samalla kun laitan tossua toisen eteen.

Sisäinen Valmentaja (SV) : Älä läpsyttele jaloillasi tuolla lailla! (oppinut Suurimman Pudottajan valmentajalta).
Sisäinen Treenattava (ST): Ole sinä hiljaa siinä!
SV: Oikaise ryhti. Kuvittele, että toinen peukalo osoittaa kello yhtätoista ja toinen kello yhtä. (oppinut Martina Haagin ”Heja hejasta”).
ST: Paljonkohan on jo mennyt?
SV: Ollaan Ratakadulla. Tänne ei kestä minuuttiakaan edes kävellen. Katsot kelloa ensimmäisen kerran vasta kun meri näkyy.
ST (närkästyneenä): Tässähän on ylämäki!
SV: No voi voi. Elämä on!
ST: Voidaanko pysähtyä katsomaan Era Novan ikkunat?
SV: No ei todellakaan. Mutta katsos tuonne, meri näkyy jo!
ST: Sikakaukana!
SV: Juokse äläkä kitise.
ST: Paljonko NYT on mennyt?
SV: Yhdeksän minuuttia.  Ollaan Kaivopuistossa, eikö ole ihanaa!
ST: Miten sen nyt ottaa.
SV: Negatiivisuus ei auta.
ST: Mutta tämä on aivan sietämätöntä.
SV (yliempaattisesti) : Ymmärrän sinua tosi hyvin. On ihan ok sanoa, että tämä on sietämätöntä, jos sinusta kerran tuntuu siltä. Älä silti lopeta juoksemista.
ST: Lässyn lässyn. Mistä sinulla piisaakin tuota soopaa?
SV: Olen käynyt kursseilla...
ST: Kuule, saanko uuden juoksutopin jos jatkan juoksemista?
SV: Tottakai, tottakai!
ST: Entäs uudet juoksuhousut, sellaiset oikeat?
SV: Ihan mitä vaan, nyt on mennyt kolmetoista minuuttia.
ST: Ai vaikka ponin?
SV: Keskity nyt siihen juoksemiseen! Minuutti vielä.
ST: Kokonainen vai vajaa?
SV: Jee, viisitoista minuuttia, saat kävellä.
ST: Jes. Meni aika kivasti tänään!

 Carola: Walk a mile in my shoes: http://www.youtube.com/watch?v=ILfrWylJKtw

Mikä sun on jänönen?

Ulkoilu nököjään aktivoi kirjoitushaluni, sillä nykyään kirjoitan blogiini melkein päivittäin! On vaikeaa päättää, kummasta pidän enemmän, aamu- vai iltalenkkeilystä. Molemmissa on puolensa. Aamulla saa pitää kadut ja rannat ominaan ja sekin on hienoa, että homma on hoidettu ikään kuin alta pois ja sitten on vielä kokonainen päivä käytettävänä.  Illalla on huonoa se, että liikkeellä on paljon muitakin. Ja he kaikki juoksevat minua paljon lujempaa. Tunnen itseni universumin hitaimmaksi ja painavimmaksi juoksijaksi, kun kaikki pyyhältävät minusta ohi, ja siinä on nieleskeltävää. Minulla ei ole sen vertaa uskottavuutta juoksijana etteivätkö turistit rohkenisi koska tahansa pysäyttää menoni ja pyytää minua näpsäisemään heistä kuva laivan/ patsaan/ puun/ kirkon edustalla.  Kaikelta tältä yleensä välttyy, jos lähtee liikkeelle tarpeeksi aikaisin. 
 

Mutta toisaalta illalla voi nähdä paljon enemmän!  Eilenkin näin  Paula Koivuniemen kapuamassa tilataksiin Albertinkadulla. Ja Esa Saarisen kulkemassa pitkin Bulevardia käsikynkkää kuningattarensa Pipsan kanssa.  Ja pienen ruskean koiran, joka innosta täristen odotti koirapuistossa, että emäntä irrotti sen hihnan ja joka juoksi puistoa päästä päähän haukkuen koko ajan HAUHAUHAUHAUHAUHAUHAUHAUHAUHAUHAUHAU! samalla kun emäntä keskittyi tyynesti Iltalehteen.  Ja riehakkaan lääkisopiskelijaporukan, joka oli sonnustautunut jätesäkkeihin ja leikki Hietsun rannassa leikkiä, jossa laulettiin vanhaa tuttua Jänis istui maassa – laulua, mutta sana ”torkkuen” korvattiin aina sanalla ”ryypäten” ja kun he tulivat kohtaan ”Mikä sun on jänönen, kun et enää ryyppäile, ryyppää pois, ryyppää pois, ryyyyyyppppäää pois!” (jolloin he ottivat pitkän huikan pulloistaan ja kikattelivat ja kieriskelivät hiekassa nuoruutensa innolla vailla huolen häivää), minä aloin oikein miettiä, että nii-in mikähän siinä tosiaan on, vaikka noillakin on tuolla selvästi aivan sikahauskaa. Sain vaivatta kasaan useampiakin syitä, mutta en sentään alkanut huutaa niitä ääneen jänistä leikkiville opiskelijoille, vaikka mieli teki. Onneksi on blogi, voin listata syitä tähän kirjallisesti.
 

Hieno baana(ni).

Ensinnäkin, hyvänen aika, minähän olen jo 43-vuotias! Jos tässä iässä juo viiniä suoraan pullon suusta ja kierii hiekassa jätesäkkiin sonnustautuneena, se ei ole hauskaa, vaan pelkästään surullista. Toisekseen, valvominen ei enää kerta kaikkiaan onnistu entiseen malliin.  Ja krapula on kauhea olotila paitsi fyysisesti myös psyykkisesti. Eivät ne opiskelijat sitä ehkä vielä tajua, nuorena sitä palautuu niin nopeasti, mutta tässä iässä laulujen lunnaita joutuu makselemaan päivätolkulla, mieli voi olla apea vielä pitkään sen jälkeen kun keho on jokseenkin toipunut. Urheilusta ei tulisi mitään, eikä olisi toivoakaan että pääsisi liikkeelle niin varhain että saisi nautiskella yksinään kaupungin kaduista ja rannoista. Yöuni häiriintyy, Nora Ephronkin kirjoitti että niin se vain on,  se on jo se toinen lasi viiniä ja yöllä kello kolme heräät pirteänä kuin tikka. Ajatus puuroutuu ja on vaikeaa olla nokkela ja hoksaavainen. Nykyään pitää muistaa hirveästi erilaisia salasanoja ja koodeja. Ei siihen alkoholin pehmittämillä aivoilla pysty. Ja  alkoholissa on  kaloreita aivan järkyttävästi!  Humputtelukilojen karistaminen keski-iässä käy työstä! Ja sitä paitsi, nyt ei OLE mitään kivoja bailuja tiedossa. Kaikki ovat terästäytyneet lomien jälkeen ja pikkujoulusesonkiin on vielä pari kuukautta.  Ystävillä on vaativia töitä ja muita velvoitteita.  Mutta  esimerkiksi joulukuussa meillä on kyllä perinteeksi muodostuneet munatotijuhlat ja minulla on syntymäpäivät ja on joulu ja uusivuosi.  Kaikkia juhlitaan, syödään hyvin ja varmasti korkataan useampikin viinipullo. Mutta pullon suusta ei juoda! Ettäs tiedätte, lääkisläiset! 

 

Marilyn Monroe, Forever Young: http://www.youtube.com/watch?v=LYoZh1Pzg1w&feature=related

PIKKUSISKON KIRJA!!!

Huomio, huomio! Seuraa tärkeä tiedonanto: Pikkusiskon kirja "Lokkisaaren säpinät" on valmis ja tulossa ihan kohta kauppoihin! Se on oikeasti tosi hauska, joten älkää siitä piitatko, että  varsinaisena kohderyhmänä ovat noin 8-10 -vuotiaat pojat; kirja sopii kaikille ja sen pitäisi ehdottomasti löytyä joka ikisen kuusen alta paketista tulevana jouluna. Koska se on niin hyvä!  Ja koska se on pikkusiskoni kirjoittama. Mutta erityisesti juuri siksi, että se on niin viihdyttävä, eikä ollenkaan ärsyttävä, toisin kuin vaikka Viisikot, joihin kirjaa takakannessa verrataan.  Juonesta voin paljastaa sen verran, että siinä kaverukset Juho ja Isto lähtevät kesäleirille ja tapahtumien tiimellyksen keskiössä on huussi. Juupajokikin tulee mainituksi, mikä aina nostaa tuotoksen kuin tuotoksen arvoa.

 

Kirjailijasta itsestään voisin tietysti paljastaa vaikka mitä, mutta pysytään nyt edes joten kuten aiheessa. Sivusta seuranneena voin kertoa, että vaikka kirjan teksti on äärimmäisen sujuvaa ja etenee helpon oloisesti, on sen kanssa tehty uskomattoman lujasti ja pitkään töitä (tai oikeammin: teksti on sujuvaa ja etenee helpon oloisesti koska sen kimpussa on huhkittu pitkään ja hartaasti). On tehty muutoksia muutoksen perään ja kirjoitettu koko teksti varmaan viiteen kertaan ja oltu vuoroon toiveikkaita, vuoroon lohduttomia ja koko jupakka on vienyt kaikkinensa niin kauan aikaa, että kun tuli todellisten palkintojen aika, kuten itse julkaisupäätös tai  se, kun pikkusisko pääsi neuvottelemaan kirjansa kuvituksesta Wsoylle, hän oli huomattavasti enemmän tohkeissaan siitä, että oli nähnyt Forumin Mäkkärin vessassa Kiinteistö-Kaisan (!),  kuin kirjastaan. Ja vasta viime kesänä hänelle tuli yhtäkkiä mieleen, että jokuhan voi joskus jopa lukea kirjan!

 

Ainakin lukukappaleessa kirjan sisäkannessa on pikkusiskon tyttären ottama kiva kuva pikkusiskosta. Mutta nyt hänestä oli määrä ottaa myös virallinen kirjailijakuva.  Vaan voi epäonnea: pikkusiskon naamaan oli juuri kuvauksen alla ilmestynyt finni!  Hän ei malttanut pitää siitä näppejään erossa, vaan nykersi sen kimpussa koko pitkän puhelinkeskustelumme ajan vaikka minä huusin ja uhkailin, että tuolla menolla häneltä tulehtuu koko naama! Lopulta laadimme finnille monivaiheisen hoitosuunnitelman johon kuului mm. saunaa, hammastahnaa ja kasvovettä, mutta sitten tajusimme, ettei hätä olekaan tämän näköinen: finninhän voi aina Photoshopata pois!

Ja mitä nyt on pieni näppy kokonaisen julkaistun kirjan rinnalla. Onnittelut ja hatunnosto pikkusiskolle ja muut mars mars kirjaostoksille!

Bette Midler ja Dolly Parton: Islands in the stream: http://www.youtube.com/watch?v=wg7QDflpQbc

Sadetutkan orja

Mies on tullut naurettavan riippuvaiseksi Iltalehden Sadetutkasta. Heti aamusta hän haluaa tarkistaa, mitä Sadetutka sanoo eikä hän lähde minnekään konsultoimatta ensin Sadetutkaa ja usein hän soittaa tien päältä, että katsopa netistä miltä Sadetutka näyttää. Silloin sanon nenäkkäästi, että katsopa taivaalle miltä siellä näyttää. Minulla on syyni.  Olen näreissäni Sadetutkalle, sillä kerran se ryösti minulta kokonaisen lauantaipäivän ja vielä enemmän vihainen itselleni, koska annoin sen tapahtua. Olin oppinut mieheltä käyttämään Sadetutkaa ja katselin huolissani, että täällähän sataa koko päivän! Välillä katsoin ulos ikkunasta todetakseni ettei sada, mutta sitten katsoin taas Sadetutkasta,  että kyllä tämän mukaan pitäisi  sataa ja todennäköisesti ihan kohta kauhea sade alkaakin, joten nyt ei kannata mennä ulos. Tätä jatkui koko päivän. Ulkona oli mitä parhain keli ja minä istuin koneella ja kyttäsin Sadetutkaa ja kiroilin huonoa ulkoilusäätä. Sen päivän jälkeen Sadetutka jouti minun puolestani romukoppaan.

Mutta tänään onnistuin pihistämään takaisin kokonaisen ihanan kesäaamun Sadetutkalta. Sanon kesäaamun, vaikka syyskuu on melkein puolessa ja tarkoitan sitä! Mies julisti heti herättyään, että sadetta on luvassa, pahinta violetilla merkittyä sorttia oikein, mutta kun katsoin ikkunasta, keli näytti mukavalta ja kun työnsin käteni ulos, tunsin sitä hyväilevän lämpimän kesäisen henkäyksen ja kiskoin ylleni verkkarit ja tossut ja painelin ulos, Koffin puiston halki Hietalahdenrantaan, jossa veneet keikkuivat ja kimmelsivät aamuauringossa ja lämmin ja kostea ilma loi vaikutelman kuin olisi ulkomailla ja sitten taas Ruoholahden kanavien vartta Lapinlahden sairaalalle ja siitä ohi hiekkatietä aina Hietsun rantaan asti (ei meduusan meduusaa tällä kertaa), jossa rantaviivan päässä heinäryppään takaa kurkisti pörröinen varis, joka näytti aivan vihaiselta koulun rehtorilta ja sen koko olemus näytti kysyvän, että ”Mitä asiaa?”. Ja sitten takaisin samaista rantaviivaa (koska se tuntuu niin ylelliseltä) , Hietaniemen hautausmaan poikki (jossa kävelin rauhallisesti, sillä tuntuisi jotenkin mauttomalta hölkätä toisten haudalla) ja takaisin Lapinlahden sairaalalle ja Ruoholahden kautta Hietsun torille, jossa tapasin miehen joka oli lähdössä pyöräilemään siskonpojan kanssa. Tunnin päästä hän ilmestyi takaisin ja julisti riemuissaan, että nyt alkoi sataa, juuri niin kuin Sadetutka oli ennustanutkin!

Henri, masentunut kissa: http://www.youtube.com/watch?feature=player_embedded&v=Q34z5dCmC4M#!

Jaksaa, jaksaa!

 

Ainakin suunnitella. Ja urheillakin. Hyppäsin juuri kuntopyörän selästä. Yksi tunti omasta mielestäni aika kovaa. Hikeä roiskui käsivarsilleni asti ja nyt kasvoni ovat aivan violetit. Hyvä.  Juoksujoukkueemme (no, siis porukka jolla tähtäämme Naisten kympille ja sen jälkeen ties vaikka minne!) koostuu toistaiseksi kolmesta jäsenestä: miehen siskon pojan vaimosta (tuonnempana MSPV) ja miehen siskon tyttärestä (tuonnempana MST) ja minusta.  MSPV on juossut vaikka kuinka paljon jo ennestään ja hänellä on jo valmiina juoksijan vartalo. Hän  suhtautuu kaikkeen insinöörimäisen asiallisesti turhia kiihkoilematta. En ole koskaan kuullut hänen kertovan kauhujuttuja synnytyksistään. Hän vain meni Naistenklinikalle kun aika oli kypsä ja työnsi tyttäret maailmaan. Nyt hän sanoi ohimennen juustokakkua leikatessaan, että ”kuka tahansa pystyy juoksemaan puolimaratonin koska tahansa, jos vain päättää”.  Jos ja kun hänelle sanoo, ettei pysty tekemään jotakin, hän katsoo aidosti vähän hämmentyneen näköisenä, että miten niin ei muka ”pysty”? MSPV on siis juoksussa ihan omaa luokkaansa, mutta joukkue hyötyy hänestä, sillä hän osoittaa omalla esimerkillään kuinka lujaa ja pitkään ihmisen on ylipäätään mahdollista juosta.

 MST on enemmän itseni kaltainen nautiskelija.  Siksi olikin tyrmistys, kun hän kertoi tyytyväisenä harjoitelleensa aktiivisesti cross trainerilla jo maaliskuusta asti ja jaksavansa crossata viisi kilometriä miten päin tahansa hur lätt som helst. Sen sijaan, että olisin onnitellut häntä naisellisen sisaruuden merkeissä, spontaani ajatukseni oli, että ”saasta mikä etumatka!”. Mutta tarkemmin ajateltuna sehän on vain innostavaa ja tuskin jaksaisin keikkua satulassa naama kirjavana näin usein ja pitkään, jollei minulla olisi näin innostavia esimerkkejä. Yritän kahmia joukkueeseen vielä lisääkin väkeä. Pikkusisko nikottelee ja vastustelee, mutta yritän taivutella hänet mukaan sillä ei se mitään haittaa, vaikka asuu eri kaupungissa, emme mekään yhdessä harjoittele, vaan jokainen on aivan omillaan. Välillä viestitellään kuinka fantastisesti sujuu.

Olen myös miettinyt nimeä joukkueellemme, mutta en ole keksinyt mitään hyvää. Japanilaisen horoskoopin mukaan joukkueemme olisi ”Vilpitön Kauris”, jos perustamispäivänä pidetään viime sunnuntaita, mutta se ei kyllä mitenkään kelpaa. Onhan se sievä, mutta ei lainkaan dynaaminen eikä oikein kuvasta meitä. Jos joukkueemme olisi perustettu eilen, se olisi japanilaisessa horoskoopissa  ”Suosittu Norsu”, mikä olisi jo lähempänä totuutta ja hauskempikin, mutta toivottavasti sekään ei kuvasta meitä ensi keväänä.  Mutta ei nimellä ole niin kova kiire kuin pohjakunnolla, iPodilla (soittolistalle pääsevät heti Loreenin ”Euphoria” ja Lady Gagan ”Edge of Glory”, loistavaa treenimusaa!) ja sykettä, aikaa ja matkaa mittaavalla juoksukellolla, jonka saan pikapuoliin Kunto Plussan tilaajalahjana, kun suostun tilaamaan kaksi numeroa yhteishintaan 6,90. Sain valita juoksutakin ja kellon välillä ja olisin tietysti halunnut molemmat ja hetken jo ajattelin, että pakotan 75-vuotiaan äitini tilaamaan myös Kunto Plussan ja valitsemaan lahjaksi takin ja antamaan sen sitten minulle, mutta luovuin kuitenkin ajatuksesta. Eettisistä syistä. 

Olen myös listannut ylimääräisiä etuja, joita joukkueellamme on. Minulla ja MSPV:lla on taatusti kaupungin kovaäänisimmät miehet, mistä on etua radanvarsikannustuksessa. MST:n mies on hiljaisempaa sorttia, mutta huippuhyvä ammattivalokuvaaja, joten jos onnistumme rämpimään maaliin saakka, hän voi ikuistaa meidät onnistuneesti. Tai hetkinen, ehkä kuvat olisi parasta ottaa jo ennen starttia. Yritän ylipuhua joukkueeni, että hankimme kaikki samanlaiset juoksumekot! Martina Haagin joukkueella on kisatukat: Leningrad Cowboys-tyyppiset otsatukat, paitsi Martinalla, jolla on letit, koska muu joukkue ei pystynyt juoksemaan naurultaan nähtyään hänen kisaotsatukkansa. Hänen  perheensä ei ole suostunut tulemaan yhteenkään juoksutapahtumaan kannustamaan, mutta minulla on takataskussani pettämätön konsti. Kesällä mies lahjoi minut kuudella eurolla katsomaan kanssaan Olympialaisten soutukisoja. Nyt voin lahjoa hänet samalla kuudella eurolla kannustamaan minua, sitten kun sen aika on.

Hieman huonompi puoli on se, että kukaan ei tule juoksemaan puolestani, vaan joudun tekemään jalkatyön aivan itse.  Mutta sehän se olennaisin juttu tässä koko touhussa kai onkin.

Edison Lighthouse: Love grows (where my Rosemary goes: http://www.youtube.com/watch?v=b9XyhFQeob0

Go, go, go!

Muistatteko, kun touhotin siitä pyhiinvaellusmatkahaaveestani jokin aika sitten? Unelma elää ja voi hyvin. Itse asiassa ajan parhaillaan vaelluskenkiäni sisään. Yritän vaeltaa joka päivä vähäsen. Tänään vaelsin Punavuoresta Etu-Töölöön repussani karamelliä ja pikku lahjoja kahdelle pienelle päivänsankarille ja juhlien jälkeen vaelsin takaisin Punavuoreen repussani monta litraa miehen siskonpojan meille Tallinnasta raahaamaa edullista viiniä. Mies olisi ottanut viinin pyörälaukkuihinsa, mutta minä halusin harjoitella vaellusta varten (ei sillä että aikoisin vaeltaa Santiago de Compostelaan viinin voimalla).  Mutta suoraan sanoen tällä hetkellä olen kaikkein innostunein juoksemisesta ja siitä saa kiittää tai syyttää Martina Haagia.

Hotkin Martinan "Heja, heja" - kirjan saman tien kun se saapui. En voi USKOA, että Martina, joka on synnyttänyt neljä lasta (viimeisimmän reilusti yli nelikymppisenä) ja lihonut jokaisen raskautensa aikana satakiloiseksi on juossut Venetsian maratonin! Puolitoista vuotta sen jälkeen kun aloitti rapakuntoisena juoksuharjoittelunsa. Ja nyt hän on juossut jo toisen. Miten esimerkillistä! Minäkin haluan! Olenkin jo juoksennellut vähän sinne tänne. Eilen rantaa pitkin Kesärantaan ja sieltä miehen siskolle ja hänen miehelleen Valhallankadulle syömään vähän omenapaistosta ja sitten  takaisin Mechelininkatua aina Marian sairaalalle asti. Onneksi oli alamäkeä.  Loppumatkan kävelin hyvillä mielin. Ja tänä aamuna juoksin Eiran rantaan ja kävelin takaisin. Ei pidä ahnehtia eikä varsinkaan tappaa itseään. Eikä Martinakaan aluksi jaksanut juosta paljon mitään.

Sain kirjasta valtavasti ideoita. Minäkin tarvitsen ehdottomasti itselleni räätälöityä laadukasta treenimusiikkia. Martinalla on juoksukaverinaan iPod. Kohta on minullakin. Ei sillä sinänsä olisi kauheaa kiirettä, sillä toistaiseksi jaksan juosta vasta niin vähän, että askeleitani siivittämään riittävät mainiosti ”Jänis istui maassa”, ”Ukko Nooa” ja ”Pieni nokipoika vain” itse esitettyinä ja vinkuvan hengityksen säestäminä. Mutta olen jo suunnitellut tulevaa juoksumusiikkiani. Soittolistalle pääsevät ainakin Van Morrisonin ”Full Force Gale”, Carolan ”Jag ger allt” ja ”Walk a Mile in My Shoes”, Lisa Nilssonin  ”Aquarius” ja Elviksen ”A Little Less Conversation”. Ja tietysti paljon Abbaa. Ja Mikan "Grace Kelly". Ooooooo, musiikin avulla tulen juoksemaan kuin tuulispää!

Lisäksi haluan juoksukavereita, oman joukkueen ja innostavia palkintoja ja lahjoja. Martinan 3-henkinen joukkue, Team Doktor Throttle, on teettänyt ikioman jättimäisen pokaalin ja ensimmäisellä maratonillaan he pitivät aina kymmenen kilometrin jälkeen pienen huilitauon jolloin joukkueen jäsenet antoivat toisilleen kannustuslahjoja. Yksi oli esimerkiksi tilannut kaikille kivat uudet juoksutopit, joista näytti kuvan, ja toinen oli säveltänyt ja sanoittanut kannustavan rap-kappaleen, jonka esitti radan varressa. Ennen maratonia Martina on osallistunut lukuisiin juoksutapahtumiin, ensin viiden kilometrin ja sitten kymmenen ja sitten puolimaratonille ja jokaisesta kilpailusta saadun osallistumismitalin hän on ripustanut seinälleen, jota kutsuu ”egoseinäksi”. Itse asiassa minulla ON jo pieni joukkue. Se muodostui äsken  kuin itsestään, kun olimme miehen siskonpojan pikku tytärten syntymäpäivillä.  Syntymäpäiväsankaritarten äiti ja täti ilmoittautuivat oikopäätä ja ensimmäinen etappimme on Naisten kymppi. Se on onneksi vasta keväällä, joten on aikaa treenata. Ja minä sain jo ensimmäisen innostavan lahjanikin; ilmaisen päiväristeilyn Tallinnaan, oikein ikkunallisella hytillä!

Yksi asia minua kyllä huolettaa, eikä vallan vähänkään. Martina kertoi mitä juokseminen on tehnyt hänen varpailleen. Joka toinen kynsi on mustunut ja muutama kynsi on irronnut kokonaan! Hän ei voi enää käyttää lainkaan punaista lakkaa varpaankynsissään, sillä se ei peitä mustia kynsiä, vaan hän on joutunut siirtymään siniseen kynsilakkaan. Sellaiseen minä en aio kyllä ollenkaan ruveta. Varpaankynsien lakkausasioissa olen hyvin konservatiivinen! Ja vielä kamalampi on ajatus kynsistä, jotka juoksutossuja riisuessani varisisivat maahan kuin syksyn lehdet. Yök! Pitäkää peukkuja, että mitään niin kamalaa ei tule tapahtumaan. 

Jean Jacques Goldman: Je marche seul: http://www.youtube.com/watch?v=dz2Qbk0cTcI

Tyylikäs Pegasos

Blogini täyttää tänään vuoden. 139 tekstiä ja  suunnilleen yhtä monta kuvaa. 10023 klikkausta (etupäässä sukulaisten). Kiitos kaikille sivuilla vierailleille! Vuosi on eräänlainen virstanpylväs, joka pistää miettimään mitä kaikkea tänne on tullut vuodatettua (satunnaisia kohtaamisia erilaisten eläinten kanssa, flunssaa, pienimuotoisia matkoja, syömistä, juomista, juhlimista, paastoamista, lapsuusmuistoja, luettuja kirjoja, katsottuja filmejä, koluttuja kirpputoreja, jonkin verran kokkausta, puutarhajuttuja) ja missä hengessä ja millainen blogi tämä oikeastaan on ja pitäisikö tämän profiloitua selkeämmin ja keskittyä johonkin teemaan sen sijaan, että pohdiskelee sellaisia, kuin että onko se kissanruokamainoksen supernotkeasti pöydällä iltapuvussaan tanssiva nainen oikeasti Eva Longoria, kuten mainos antaa ymmärtää, vai tanssiiko siinä joku toinen ja sitten vain näytetään Evan naamaa? Pitäisikö ottaa enemmän kantaa yhteiskunnallisiin epäkohtiin, järkyttäviin uutisiin todella pahoista asoista, Itämeren tilaan ja eurokriisiin?

 

Astrologisesti tarkasteltuna blogini on länsimaisessa horoskoopissa neitsyt, sinnikäs ja yksityiskohtiin takertuva puurtaja. Ehkä jopa vähän niuho! Kiinalaisen horoskoopin mukaan tämä on turvallisuushakuinen kissa. Mutta japanilaisessa  Chara Navi- horoskoopissa tämä onkin Tyylikäs Pegasos! Tyylikäs Pegasos vihaa epäoikeudenmukaisuutta, liikuttuu helposti, on vähän kömpelö (mutta viehättävällä tavalla), on jääräpäinen mielipiteissään, tavoittelee ihanteitaan innokkaasti, mutta toisaalta ei ole erityisen kestävä . Saattaa muuttaa asenteitaan nopeastikin  ja  vaikeuksien ilmaantuessa heittäytyy epätoivoiseksi. Bingo! Jos olisin tiennyt tämän blogia perustaessani, olisin ilman muuta antanut blogini nimeksi Tyylikäs Pegasos. Jos mietit perustavasi blogin tänään, se olisi japanilaisessa horoskoopissa "Huolehtivainen Pantteri". Ja löytyyhän sieltä vaikka mitä kivoja, kuten vaikkapa "Toimelias Koala", "Rakastettava Susi" ja "Mahdollisuuksien Tanuki". Mutta tänään on Tyylikkään Pegasoksen päivä.

 

En kyllä aio jatkossakaan profiloitua.  Ajatus tuntuu uskomattoman vieraalta. Ja mihin  teemaan blogini keskittyisi? Kirjallisuusblogi? Ei ikinä, kirjat ovat sielun ravintoa eikä niiden liiallisesta ruotimisesta seuraa muuta kuin tympääntyminen koko kirjallisuuteen. Sitä paitsi luen niin liukuhihnalta, että kun olen saanut yhden päätökseen ja olisi viiltävän analyysin paikka, olen jo seuraavan kimpussa ja entiset ja meneillään olevat vyyhtiytyvät keskenään. Urheilublogi? No juu, NYT, mutta saattaisi tulla tiensä päähän jo alle kuukaudessa. Ruokablogi? Ei helkkarissa. Muotiblogi? Millä lihaksilla? Parisuhdeblogi? Sallikaa meidän nauraa! Juu ei, jatkan entiseen  malliin sen minkä jatkan. Pakottamatta. Sillä olisihan todella mautonta piiskata Tyylikästä Pegasosta. Ja kokonainen vuosi on jo sentään aika pitkä aika!

 

Tanti auguri: http://www.youtube.com/watch?v=TkuVgey_EVE

Elias Lönnrotin omena

Pääsin eilen miehen siskon ja hänen miehensä siivellä syysretkelle Sammattiin, jossa heillä on mökki. Näin Eeva Joenpellon kirjailijatalon ja rupikonnan ja luulin jo olevani näkemäisilläni saukon, sillä rantavedessä molskahteli joku ISO, mutta miehen siskon mies sanoi ettei se voi olla saukko ja kun tivasin että miksei muka, hän tarjosi ontuvan selityksen, että  jos se olisi saukko, rannalla olisi jo luontokuvaaja kytiksessä. Lisäksi sain poimittua pienen sangollisen mustikoita ja pussillisen omenoita piirakkaa ja muita herkkuja varten ja sitten minut vietiin vielä tutustumaan Elias Lönnrotin kotipaikkaan, Paikkarin torppaan.

Kuljeskelimme pitkin Lönnrotin tiluksia ja oli ihanaa ja aurinkoista ja Valkjärvi kimmelsi alhaalla ja heinäsirkat sirittivät ja minä sanoin, että jos MINÄ olisin varttunut näissä maisemissa, niin kyllä minustakin irtoaisi laadukasta tekstiä (vaikka todennäköisempää olisi, että olisin kulkenut ympäriinsä kiukutellen ja aidanseipäitä potkiskellen ja manaillen virikkeiden ja säpinän puutetta). Torppa oli kiinni, mutta litistimme kasvomme kiinni ikkunoihin ja kurkistelimme sisään. Torpan pihalla kasvoi omenapuita, joissa oli ihania punaisia omenoita. Niitä oli pudonnut maahankin vaikka kuinka monta. Nappasimme kukin yhden ja haukkasimme ajatellen, että on tämä kyllä aika uskalias teko: syödä nyt kansalliseepoksen isän omena! Mutta kiusaus oli kertakaikkiaan liian suuri. Kuka tietää josko se vaikuttaa vaikka mitä!

 

 

Kotimatkalla miehen siskon mies halusi ehdottomasti poiketa Mankkaan K-supermarkettiin, joka on hänen mielestään ”Suomen toiseksi paras ruokakauppa” ja hän mainosti jo etukäteen, että siellä on aivan valtava tuotevalikoima ja kyllähän siellä kieltämättä tavaraa piisasi, mutta Pirkan uutuustuote, suloiset värikkäät macaron-leivokset olivat valitettavasti pakastealtaasta loppu. Lohdutukseksi näin sentään lasiakvaariossa möngertävän elävän hummerin. Kotona tein miehen riemuksi silakkapihvejä ja muusia ja jälkiruuaksi omenapiirakan ja vaniljakastiketta. Ei varsinaista Suurimman Pudottajan ruokaa, mutta  kruunasi hienosti täydellisen sunnuntaipäivän. 

Molly Sandén: Det finaste någon kan få: http://www.youtube.com/watch?v=7SfPS8xb3SM&feature=related

Madame Meduusa kuntoilee

 

Kuntoilukärpänen on toden totta päässyt näykkäisemään minua oikein kunnolla ja hyvä niin! Tänään heräsin jo viideltä kirjoittamaan aamusivujani ja leipomaan sämpylöitä ja kun mies heräili seitsemän kieppeillä tein jo lähtöä lenkille. Hän varmisti, että tiedostanhan varmasti itsekin käyväni kauheilla kierroksilla ja vastasin, että juu juu. Se kävi selväksi jo siinä vaiheessa kun sämpylätaikina oli kohoamassa. Sen oli määrä kohota puoli tuntia ja sen ajan ajattelin lukea kirjaa. Aikani luettuani arvioin, että nyt on varmasti puoli tuntia kulunut, mutta kun tarkistin kellosta, aikaa olikin kulunut vasta viisi minuuttia. Viisi!

Aika on muutenkin niin kummallinen juttu. Siitä on nyt puolisen vuotta, kun istuimme Bruuverissa ystävien kanssa vaihtamassa onnen appelsiineja ja kirjaamassa toiveitamme ja odotuksiamme ylös ja tuntuu kuin se olisi ollut ihan vasta äsken. Toisaalta minuuttikin saattaa tuntua ikuisuudelta (erityisesti hölkätessä). Ja sitten taas viisi vuotta voi tuntua vielä lyhyemmältä kuin se puoli vuotta. Mystistä. Muistin, että siellä Bruuverissa toivoin viettäväni paljon aikaa meren rannalla ja voivani käyskennellä rantaviivan tuntumassa. Tietysti ajattelin jotain piiiitkäää rantaa jossain lomaparatiisissa kaukana kaukana, mutta vaikka en olekaan matkustamassa rantalomalle, toiveeni rantakäyskentelyistä ovat toteutuneet ihan puolivahingossa.  Mahtavinta ulkoillessa on se, kun osuu paikkaan jossa ei ole juuri muita. Viikonloppuaamut sopivat tähän mitä parhaiten. Silloin minussa herää ahneus ja ajattelen aina, että tämä kaikki on MINUN. Kaivopuisto: minun. Hietaniemen haustausmaan suihkulähde: minun.  Hietsun ranta: minun minun minun! Eiran kaunis kukkapuisto: yksinomaan minun. Eteläranta: minun. Kasarmikatu: minun. Jne. jne. jne. Joskus kyllä sattuu, että näkee jotain sellaista, jonka haluaisi heti jakaa jonkun kanssa ja silloin soisi kernaasti jonkun olevan lähistöllä. Niin kävi eilen Hietsun rannassa kun näin meduusan! Ensin kävelin omahyväisesti rantaviivaa(ni) pitkin, mutta sitten silmiini osui ihmeellisen näköinen limaklöntti. Kyykistyin tutkimaan sitä tarkemmin ja huomasin, että niitähän on koko ranta täynnä! Spontaani reaktioni oli tietysti huutaa, että hei tulkaa äkkiä katsomaan, täällä on MEDUUSOJA, mutta ketään ei näkynyt mailla halmeilla. Onneksi oli kamera mukana. Ja kun puhelin hetkeä myöhemmin soi ja siellä oli suhteellisen vieras ihminen joka soitti työasioista, en malttanut olla kertomatta hänellekin, että näin juuri meduusan johon hän neuvoi äidillisesti, että älä vain koske siihen, se voi olla myrkyllinen.

Mutta takaisin kuntoiluun, tai suorastaan urheiluun! Tuntuu, että nyt kun olen otollisessa tilassa,  saan virikettä ja kimmoketta vähän joka suunnalta. Ensin tuli tietysti se Suurin Pudottaja, jonka Suurin Opetus oli se, että itseltään voi kyllä vaatia aika paljonkin ja että tuloksia varten pitää nähdä vaivaa ja hikoilla. Oma ohjenuorani liikunnassa on tähän asti ollut lähinnä hentomielinen  ”kunhan en vain rasittuisi liikaa”  ja jos joku on tuntunut epämukavalta, olen lopettanut heti. Miksikö? No, siksi että olen voinut. Olen vähän kuin sellainen käänteinen vuorikiipeilijä/seikkailija. Tiedättehän tyypin? Jos häneltä kysytään, että miksi kiipesit vuorelle, hän vastaa: Koska se oli siinä! Jos minulta kysytään miksen kiivennyt vuorelle, vaikka oli tilaisuus,   vastaan että koska ei ollut pakko. Mutta Suurimman Pudottajan neljä parasta suoriutuivat herranen aika sentään kokonaisesta maratonista, ja se pistää miettimään.

Lisäksi paljastui että suursuosikkini, Martina Haagkin on juossut maratonin ja on kirjoittanut harjoittelustaan kirjan ”Heja heja!”, joka onkin jo tulossa tyköni Adlibriksesta ja hänen juoksumottonsa on simppelisti, että ”Jalka ylös, jalka alas, jalka ylös, jalka alas”.  Hän kertoi ensimmäisen läpimurtonsa tapahtuneen, kun hän jaksoi juosta 12 minuuttia yhteen menoon. Siihen minäkin pystyn. Juuri ja juuri. Ja jostainhan sitä on alettava.

 

Sen jälkeen luin vielä haastattelun Ringa Roposta, joka tekee kovasti työtä vammaisurheilun puolesta ja  joka kritisoi nykyisiä naispituushyppääjiä puutteellisesta pakaratreenistä sanomalla että ”tytöillä on selvästi löysää” ja kertoo että eräässä kilpailussa hän kovisteli tyttöjä, että  hän ei mitään mitaleita tule ojentelemaan jollei kuusi metriä mene rikki, vaan nakkelee ne kentälle suoraan katsomosta. Itse hän hyppäsi aikoinaan 685. Myös Suurimman Pudottajan treenarit olivat aivan armottomia. Joka ikinen farmilainenhan siellä tuhersi itkua jossain vaiheessa. Mutta mikä tulos!

 Ja vielä mitaleista puheen ollen: yksi viikon kohokohtia oli, kun olin ystävättären kanssa kuuntelemassa ravintoaiheista luentoa ja siellä oli yllätysvieraina Olympiapronssia purjehtineet Suomitytöt ja he laittoivat mitalinsa kiertämään ja sain ihastella sitä ihan läheltä  (oooo miten hieno!) ja pitää sitä kädessä (ooooo miten painava!). Martina Haag perusti sisarensa ja ystävättärensä kanssa oman juoksujoukkueen ja he hankkivat itse omia pokaaleita joita he sitten verisesti toisiaan vastaan kisaten tavoittelivat. Mahtava idea!

 

Dixie Chicks: Some Days You Gotta Dance: http://www.youtube.com/watch?feature=endscreen&v=2aTCKIUa7UM&NR=1