Suuri menetys ja pieniä iloja

Sain kesken Edinburghin reissua kuulla, että Nora Ephron, minulle niin rakas kirjoittaja ja elokuvien tekijä, on  kuollut. Pikkusisko repi minut sängystä television eteen.  Sitten katsottiin aamuteeveestä miten uutistenlukija listasi Noran elokuvia ja kirjoja ja kertoi, että hän oli kolme kertaa Oscar-ehdokkaana, mutta ei koskaan saanut pystiä. Ja nyt hän on kuollut ja meidän pitää pärjätä niillä töillä jotka hän jätti jälkeensä. Maailma tuntuu ehdottomasti tyhjemmältä ja elottomammalta ja ilottomammalta ilman Noraa. Luin netistä hänestä laadittuja muistokirjoituksia ja joku sanoi, että hän oli niin hauska, nokkela ja kiinnostava, että sitä vallan unohti, että sen lisäksi hän oli monella tapaa todella TÄRKEÄ ja joku toinen sanoi, että kun joskus pääsi istumaan hänen lähelleen päivällispöydässä, tuntui heti kuin olisi mukana jossain hänen elokuvistaan. Minulla oli matkalukemisena Skotlannissa miehen siskolta saamani kepeä ja hauska ”A Weekend with Mr Darcy”, jossa joukko uskollisia Jane Austen-faneja kokoontuu yhdessä Jane Austen-konferenssiin kuuntelemaan luentoja, osallistumaan keskusteluihin ja tietovisoihin, katsomaan eri Austenfilmatisointeja ja tekemään retkiä Austenin kotiin ja muihin tärkeisiin paikkoihin ja siinä sivussa tapahtuu jos jonkinlaista romanttista seikkailuntynkää. Jane Austen ehti kirjoittaa vain kuusi romaania ja bisnes niiden ympärillä jatkaa rehottamistaan.

Itsekin ajattelin kirjasta inspiroituneena, että perustan kirjastooni Janeosaston, johon päätyvät Austenin romaanit ja elämäkerrat plus filmatisoinnit ja muu aiheeseen liittyvä, kuten Bridget Jonesit ja Clueless-elokuva, joka on moderni versio Emmasta ja Jane Austen-lukupiiri-kirja ja elokuva (näistä ei tule kauheasti plussaa tavaralistaani, sillä  paljon Janea on jo valmiina ja jokaista uutta hankintaa kohti luovun jostain muusta.) Kirjahyllyssä on vain rajallisesti tilaa ja se on jo ylitetty roimasti niin että kirjoja on tungettu ristiin rastiin toistensa päälle ja taakse ja eteen, mutta toki kirjahyllyssä tuleekin olla kirjoja. Sellaiset kirjahyllyt, joissa on vain koriste-esineitä, kukkavaaseja  ja matkoilta raahattuja likööripulloja ovat mitä irvokkainta kirjahyllyjen haaskaamista ja masentavaa katseltavaa. Minulle kirjahylly edustaa ihmisen sisäistä maailmaa. Jos siellä on paljon tarinoita, uskon niitä löytyvän myös henkilön sisältä ja se tekee hänestä kiinnostavan. Jos siellä on vain tavaroita, minuun hiipii pelko, että ne täyttävät kirjahyllyn omistajan koko tajunnan, ja että kanssakäyminen hänen kanssaan ei voi olla kovinkaan antoisaa. Mutta nyt eksyin aika kauas alkuperäisestä aiheestani, joka oli ihana, hauska, älykäs ja luova Nora. Myös Nora tulee saamaan kirjahyllystäni oman osionsa ja siellä onkin jo melkein kaikki hänen tekstinsä ja filminsä, mutta ei ihan ja se mitä puuttuu hankitaan nyt ja pannaan nätisti paikalleen ja perustan Noralle oman alttarin enkä välitä vaikka se kuulostaisi yliampuvalta ja teatraaliselta. Olen kokenut Suuren Menetyksen.

Mutta Edinburghiin. Siellä oli satumaista ja ihanaa ja kerron matkasta varmasti myöhemmin lisääkin.Yhteen asiaan en kuitenkaan ollut älynnyt varautua ja se olikin koitua kohtalokkaaksi.

Tiesin että siellä kaupiteltaisiin kilttejä ja säkkipillejä ja viskiä ja niitä kaikkia pystyisin vastustamaan tosi hyvin. Olin myös psyykannut itseni kulkemaan eläintarhan pakollisen matkamuistomyymälän läpi sivuilleni vilkuilematta (pelkäsin sortuvani, jos silmiini olisi osunut jotain tapiirifanitavaraa). Mutta siihen, että joka toinen myymälä kaupitteli ihania kashmirtuotteita en ollut älynnyt varautua ja huolellisesti rakennettu ”en tarvitse mitään”-panssarini alkoi pikkuhiljaa rakoilla ja lopulta siihen tuli kuin tulikin kashmirtuotteiden mentävä aukko! Neuleita pystyin vastustamaan (vaikka ne olivat TARJOUKSESSA), sillä niitä on kotona mielin määrin, mutta suloisen pehmeitä sukkia ja käsineitä en, joten ostin muutamat. Mieskin sai tuliaisiksi kashmirsukat. Omiani kutsun Nora-sukiksi ja hanskoiksi. Hänkin kietoutui moneksi päiväksi ystävänsä kashmirhuiviin tämän kuoltua. Ei se kyllä paljon lohduttanut. Mutta jos edes vähän.

Nora Ephronin filmistä Heartburn: http://www.youtube.com/watch?v=aopjOF0nuq4

Kaupunkijuhannus

Vietimme juhannusta taas kaupungissa. Meillä on sellainen sopimus, että koska minä saan viettää mökillä aikaa mielin määrin alku- ja loppukesästä, juhannus on varattu pikkusiskon perheelle ja me pysymme suosiolla poissa mökiltä silloin.  Tavaksi on tullut viettää juhannusta toisen kaupunkipariskunnan kanssa. On aika mukavaa, kun kaupunki tyhjenee (paitsi että ei tyhjene: yllättävän paljon väkeä on sittenkin päättänyt jäädä tänne varmaan sillä mentaliteetilla, että haa, kerrankin kaupunki on yksin meidän!) ja minäkin rohkaistun kaivamaan varastosta värittömiksi haalistuneilla Aku ja Iines ja sydäntarroilla somistetun pyöräni ja mies pumppaa lussuiksi käyneisiin renkaisiin ilmaa ja reppuun pakataan salaattia ja vastapaistettuja pretzeleitä ja vissyä ja makeaakin makeampaa luomuhunajalla maustettua pähkinöistä, tuoreesta ananaksesta, mansikoista ja sitruunamelissasta kyhättyä jälkiruokaa ja termospullollinen kahvia (joka vuotaa pitkän paljastavan vanan jo Bulevardille ja hylätään lähimpään roskikseen) ja tarakalle pakataan keltainen, turkooseilla ja punaisilla palloilla koristeltu fleecepeitto ja sitten mennään ja ajellaan ja treffataan ystävät sovitussa paikassa ja haetaan sopiva piknikpaikka ja jaetaan eväät ja syödään ja otetaan nokkaunet ja petankkimatsi ystäväpariskunnan pikkuriikkisillä minipetankkikuulilla ja koska jälkiruokakahvi on sattuneesta syystä päätynyt roskikseen Hietalahden torille, mennään kahville ihanaan paikkaan, jossa on pihalla tiivis, tuoksuva ja salaperäinen sireenimaja jonne on ihan pakko ängetä sisälle ja sisällä kahvilassa ja ulkona on valtavasti kukkia ja terassilla korituoleja ja tyynyjä ja pullanmuruja kärkkyviä pikkulintuja ja vessassa on iso kakluuni  ja kaiken kruununa on aivan superäksy kahvilanpitäjä, joka tiuskii vanhoille rouville, jotka tiedustelevat moneenko kahvila on auki, että ”ei sitä vielä voi tietää, tämä on MINUN kahvilani ja minä suljen silloin kun minua HUVITTAA ja voi olla että aika piankin, sillä kaikki asiakkaat ovat aivan HULLUJA!” ja kun ystäväpariskunnan mies haluaa kahvinsa kanssa Amareton, kahvilarouva kaataa sen nyreästi koreaan, jalalliseen pikku pikariin ja vannottaa miestä, että olekin sitten rikkomatta lasia, se on ARVOKAS!”.

Kahvilasta poljemme Linnanmäelle, jossa kilpailemme toisiamme vastaan pelissä jossa yritetään saada pisteitä heittelemällä palloja renkaiden muotoisiin kouruihin. Pari kesää sitten onnistuin heittelemään pienen pinkin pehmohain arvoisesti, joten lähden kisaan rehvakkaana. Tällä kertaa jaossa on eri kokoisia pandoja. Ystävätär heittelee pallonsa niin ansiokkaasti että saa mukaansa pienen pandan, minä jään pandasta kymmenen pisteen päähän ja miehet heittelevät aivan luokattomia tuloksia.  Sitten ystäväpariskunnan mies menee huvittelemaan ”Ukkoon” ja kieppuu siellä lakki kourassa ne puolitoista kierrosta jotka ajelu kestää ja me muut seisomme niskat kekassa laitteen juurella heiluttelemassa ja ottamassa valokuvia.

Sitten päätämme lähteä Töölönlahdelle soutelemaan, mutta venevuokraamo onkin kiinni ja niin pyöräilemme uutta baanaa pitkin Ruoholahteen ja aina Kaapelitehtaalle asti jossa istumme katselemassa merta ja heiluttelemassa jalkojamme ja juttelemassa syvällisiä ja pinnallisia ja suunnittelemassa uusia petankkiturnauksia ja muita rientoja ja muistelemassa kuolleita ystäviä ja sitten eroamme ja poljemme häpeämättömästi väljää jalkakäytävää pitkin kotiin ja minä pesen pyykkiä ja alan pakata  Edinburghia varten.

Willie Nelson: Just breathe:http://www.youtube.com/watch?v=ow-Cx9IX4So&feature=branded

Rauhaa ja riehaa

Kävin Ateneumissa katsomassa Helene Schjerfbeckin tauluja. En kaikkia. Niitä oli niin valtavasti ja minullahan on se kortti, jolla pääsen taidemuseoon vaikka kuinka usein, joten ei tarvinnut ahnehtia. Mutta vaikka ei olisi ollut korttiakaan, en siltikään olisi jaksanut käydä huolellisesti syventyen läpi koko näyttelyä ja ehdin jo huolestua, että onkohan minulla tarkkaavaisuushäiriö kun en millään jaksanut keskittyä tauluihin ja videoesityksestäkin ponnahdin ensimmäisenä ylös, vaikka olin tälläytynyt ihan eturiviin ja vaikka ihailen suunnattomasti Heleneä ja esitys oli kiinnostava ja ehdin jo katua niitä lukemattomia kertoja, kun olen sanonut oppilailleni, että koittakaas nyt vähän keskittyä ja lopettakaa tuo häsääminen. Joskus keskittyminen on tosi vaikeaa!  Ateneumissa on kyllä aina ihanan rauhallista. Jos olisin malttanut olla pidempään, se olisi kyllä  ajan oloon tarttunut minuunkin ja olisin voinut jäädä istuskelemaan jollekin penkeistä pitkäksikin aikaa ja antautua taiteen vietäväksi.

Mutta tällä kertaa en antautunut taiteen vietäväksi vaan askelsin ripeästi salista toiseen ja sitten menin tietysti myymälään hypistelemään ja listaan tuli taas yksi plussa; postikortti ”Sirkustyttö”- nimisestä maalauksesta. Mutta vain yksi. Ja senkin voin kompensoida heittämällä jonkun vanhan kortin pois. En kuitenkaan tuota ”Sirkustytön” takaa pilkottavaa Leonardo da Vinciäni. Se on minulle rakas. Ja Ateneumiin menen tietysti vielä monta kertaa ennen kuin Helenen taulut korjataan pois. Näyttelyhän on avoinna lokakuun puoliväliin asti.

Kun olin jo matkalla kotiin, kuulin etäältä jumputusta ja Aleksilla käveli vastaan pari sulkiin ja kultasandaaleihin sonnustautunutta sambaajaa ja kun ehdin Esplanadille, huomasin kävelleeni suoraan samba-ansaan! Tien yli ei päässyt, sillä tie oli varattu sambakulkueelle ja yhtäkkiä Helenen taiteen sijaan sain nähtäväkseni täyslaidallisen värikästä sulkaa, paljettia, kultakenkää ja tyllihametta ja kuultavakseni suomenkielistä sambalaulua, jota esitettiin etanan vauhtia etenevän kuorma-auton lavalta, siinä laulettiin jotain, että "elämä on makeaa" ja sitä (laulua, sulkaa, kultakenkää ja kimallusta) jatkui ja jatkui ja jatkui ja vaikka meno oli vallan kipakkaa ja hektistä, ehdin jo moneen kertaan ajatella, että menkää nyt herran tähden lujempaa siitä, että ihmiset pääsevät kotiinsa täältä ja välillä joku juoppo intoutui rytmin vietäväksi keskelle tanssijoita pelkissä sortseissaan kaljatölkki kourassa ja toikkaroi siellä hyvän aikaa ennen kuin joku topakka sambatäti pisti hänet aisoihin ja tuuppasi takaisin jalkakäytävälle. 

Näin minulle siis tarjoiltiin avokätisesti sekä rauhaa että riehaa, mutta syystä tai toisesta en oikein syttynyt kummallekaan, pysyttelin vain omissa lepattavissa fiiliksissäni, mutta kun pääsin takaisin kotiin, rauhoituinkin heti, join lasin piimää, värjäsin hiukseni, otin käteeni Katarina Wennstamin "Tahran", heittäydyin selälleni sänkyyn ja antauduin tarinalle. Eikä keskittyminen tuottanut pienimpiäkään vaikeuksia.

Helene Schjerfbeckin omakuvia:http://www.youtube.com/watch?v=nERKD80-BqY

Kauhuskenaarioita

Miehellä on tapana tehdä joka kesä paripäiväinen ”poikien” (kaikki yli 50-vuotiaita) reissu, joka suuntautuu johonkin suhteellisen lähelle, mutta kuitenkin ulkomaille ja jossa muistellaan vanhoja aikoja, juodaan runsaasti olutta ja leikitään musiikki- ja muihin aiheisiin liittyviä tietovisoja. Viimeksi he olivat muistaakseni Prahassa, ja sillä välin ostin vahingossa meille melko kookkaan nojatuolin Fidasta. Ei, sehän oli jo toissavuonna! Mutta tällä kertaa he ovat Tallinnassa. Mies oli innoissaan, sillä hän näkisi taas pitkästä aikaa ystävänsä Kunkun ja Helsingin ”pojat” kiiruhtivatkin jo  aamujunalle Kunkkua vastaan, jotta yhtään arvokasta hauskanpitominuuttia ei menisi haaskuun. Kun on poikien reissu, niin se on poikien reissu, eikä sieltä soitella kotiin puolen tunnin välein, se nyt on selvää. Mutta jossain vaiheessa kyllä on tapana soittaa ja kertoa millainen  hotelli on ja mitä on syöty ja paljonko on juotu ja mitä hauskaa kukakin on sanonut jne.  Mutta nyt mies ei soittanut ollenkaan! Aloin pikku hiljaa huolestua, varsinkin kun tulin katsoneeksi Teemalta ohjelman, jossa Ella Kanninen kolusi pyöreän vatsansa kanssa (hän oli siihen aikaan huomattavan raskaana) Italiaa ja minä olisin halunnut tiedustella alustavasti mieheltä josko hänellä olisi innostusta muuttaa kanssani Italiaan lähiaikoina ja kun hän ei edes vastannut puhelimeensa, tunnetilani vaihtelivat närkästyksestä (Minäkö tässä huushollissa joudun aina tekemään kaikki tärkeät päätökset?!) huolestuneisuuteen (Onkohan sille sattunut jotakin?). Aika pitkään onnistuin rauhoittamaan itseni keksimällä  luonnollisia syitä vastaamattomuuteen (ovat katsomassa, kun Ruotsi ja Englanti kisaavat jalkapallossa eivätkä omalta mylvinnältään kuule), mutta sitten aloin hakea vähän kauempaa. Ajattelin, että mies on kadottanut puhelimensa. Mutta miten? a) Hän on ollut niin innoissaan nähdessään ystävänsä Kunkun astuvan laiturille Tampereen junasta, että on hyppinyt innoissaan ylös ja alas ja ylös ja alas ja puhelin on singahtanut hänen taskustaan ja .....PLÖTS! päätynyt raiteelle, jossa joku toinen, juuri asemalle lipuva juna on ajanut sen liiskaksi? b) Pojat ovat rynnänneet heti lähimpään kuppilaan ryystämään olutta ja mies on unohtanut puhelimensa sinne? c) Mies on kertonut juttuja laivan kannella ja heilunut ja hosunut siihen malliin, että puhelin on herennyt hänen kädestään ja lentänyt kaaressa mereen? d) joku ilkeä iso poika on OTTANUT puhelimen mieheltä. Ja lyönyt häntä? Naamaan! e) mies on joutunut sairaalaan eikä voi soittaa, koska on tajuton?

Pikkusisko soittaa kesken pähkäilyni, hänellä on ollut painajaismainen päivä sillä hänelle on juuri selvinnyt, että lapsilla pitääkin juhannuksesta lähtien olla omat passit ja hän on joutunut pulittamaan 48 euroa kahden lapsen passikuvista ja lisäksi kököttämään kolme tuntia poliisilaitoksella vain saadakseen kuulla, että ”pikapassikiintiö on täynnä”, mutta sitten neuvoteltua siten, että he saavat pikapassinsa ensi torstaina. Hän on kireä kuin viulunkieli ja sanoo menevänsä saunaan ja aikaisin nukkumaan ja minäkin sanon, että menen todella aikaisin pehkuihin, mutta sitten innostunkin lukemaan netistä ihmeellisiä juttuja manhattanilaisvanhemmista (Molly Jong-Fastin kolumnista Harper’s Bazaarista), jotka haastavat päiväkoteja oikeuteen, jos heidän nelivuotiaansa reputtavat hienostoesikoulun pääsykokeessa ja jotka kilpailevat siinä, kuka järjestää näyttävimmät syntymäpäiväjuhlat tenavilleen (joku oli pitänyt ”My Little Pony”-aiheiset kekkerit, joissa paitsi paikalle raahatut elävät ponit, myös niille varatut heinäpaalit oli värjätty vaaleanpunaisiksi) ja siinä vierähtikin tovi ihmetellessä, sillä löysin myös linkin ”UrbanBaby”-sivustolle, jossa riitti lisää ihmeteltävää niin pitkäksi aikaa, että televisiosta alkoi elokuva ”Freedom Writers”, jossa Hilary Swank esittää tosi hyvää opettajaa, joka onnistuu opettamaan jenginuorille paitsi kirjallisuutta, myös itsetuntemusta, empatiaa ja suvaitsevuutta.  Ja kun elokuva loppui, kello oli jo kaksi eikä miehestä ollut edelleenkään kuulunut pihaustakaan!

Aamulla mies soitti jo ennen seitsemää virkeänä kuin västäräkki ja ihmetteli että miksi minä olen soitellut hänelle vielä niin myöhään, että onko minulla täällä joku hätä? Minä sanoin että olin varma, että hän on siellä jo aivan kuolleena ja puhelin sökönä, mutta hän sanoi että he olivatkin juoneet jo laivassa aika paljon olutta ja sitten kun he olivat vielä tempaisseet päälle isot pitsat ja aikaisempi pelikin oli keskeytetty rankkasateen vuoksi, he olivat menneet vähän huilaamaan ja olivatkin nukahtaneet jo ennen yhdeksää. Mutta että oikeastaan se olikin kuulemma hyvä, sillä nyt he voivat aloittaa uuden Poikien päivän hyvin levänneinä ja täysissä voimissa. Ja minä kerroin siitä elokuvasta ja mies sanoi, että hänkin on nähnyt sen ja että sehän on ihan samanlainen kuin se toinen kouluelokuva, jossa ongelmanuorten opettajana on Michelle Pfeiffer. Ja niin se onkin.

Kent: Utan dina andetag http://www.youtube.com/watch?v=tldhkGMysQ0&feature=related

Rikas ja vapaa

Olen taas ollut mökillä. Oivalsin jälleen yhtä ja toista ja jouduin taas kerran pyörtämään aiempia, ehdottomia mielipiteitäni. Tajusin muun muassa, että toisin kuin olen ajatellut ja usein ääneenkin maininnut, minulle EI tuokaan rauhaa se, että nurkalla on 24h vuorokaudessa auki oleva kauppa ja puolen kilometrin säteellä jos jonkinlaista hauskuutusta ja huvittelumahdollisuutta tarjolla. Rauhaa tuokin se, että seuraan luonnon kiertoa ja kunnioitan sitä, että kaikelle on aikansa. Että jos vaikka haluan kuusenkerkkäsiirappia (ja minähän halusin!), mökille pitää mennä silloin kun kerkät ovat heleänvihreitä ja pehmoisia, sillä eivät ne semmoisina loputtomiin pysy ja sitten kun on kerännyt ja jalostanut kerkkänsä (siirappia, superärhäkkää kuusenkerkkärohtoa ja irtokerkkiä pakkaseen), voi hyvillä mielin katsella kun kerkät hiljalleen tummuvat ja kovettuvat. Silloin tietää olleensa oikeaan aikaan oikeassa paikassa  ja toimineensa oikein ja Sisäinen Opettajani antaa minulle kultatähden! Ja jos haluaa kielokimppuja pöydälleen (ja minähän haluan!), pitää mökillä olla silloin kun ne kukkivat. Nyt niiden kukinta alkaa jo olla ohi. Omenapuut, jotka vielä hetki sitten vaahtosivat valkoisina, ovat pudottaneet kukkansa ja sireenit tulevat hyvää vauhtia perässä. Olen iloinen, että olen kylvänyt hyvissä ajoin, kaikki on hyvässä kasvussa (tai kaikki ja kaikki, en edes muista mitä mihinkin olen laittanut, mutta monenmoista sieltä on tulossa ja minä iloitsen jo etukäteen).

Rakastan säilömistä. Siitä minä näköjään ammennan mielenrauhaa. Olen tehnyt yrttisuolasekoituksia ja kerännyt ja kuivannut nokkosta ja kesäisiä teesekoituksia joihin tuli omenankukkia villiomenapuusta ja vadelman, mansikan ja mustaherukan lehtiä ja uutta trendiyrttiä steviaa makeutta antamaan (bussi pysähtyy aina vartiksi Lammilla. Vieressä on Agrimarket jonne juoksen ja ostan hätäpäissäni jotain mikä a) vaikuttaa kivalta ja b) mahtuu bussiin. Tällä kertaa ostin stevian ja jonkun suolaisen yrtin taimen). Ja olen lukenut kirpputorilta viime kesänä ostamaani Topi Törmän yrteistä kertovaa hauskaa kirjaa ja saanut innoitusta. Ja olen lukenut luontaishoitokirjaa, josta poimin muun muassa sellaisen vinkin, että jos kärsii unettomuudesta, kannattaa juoda vadelmanlehdistä ja sitruunamelissasta haudutettua teetä ja vaikka minä en kärsikään unettomuudesta, ryntäsin pyjamassani sakset tanassa pihalle keräämään vadelman ja sitruunamelissan lehtiä. Ja sitten muistin, että olen joskus tehnyt ihanaa simantapaista juomaa mustaherukan lehdistä ja soitin miehelle ja käskin häntä googlettamaan mustaherukkasiman ja hän marisi, että ”Eikä!”, mutta totteli sitten ja luurista kuului ”näpy näpy näp näp” ja sitten miehen harmistunut ääni joka valitti että ei täällä semmoisia ole, että käykö mustaherukkamehu johon minä asiallisesti, että älä nyt hulluja puhu ja jatka googlettamista. Sitten muistelin, että se juoma liittyi jotenkin Askaisiin ja käskin miestä googlettamaan sen pohjalta ja taas kuului näpyttelyä ja huokailua ja marinaa että minun on täytynyt nähdä unta mutta sitten hän sanoi, että täällä on joku ”Louhisaaren juoma” ja minä huusin, että ”Bingo!” ja mies luetteli ohjeet (5l mustaherukan lehtiä, 5l vettä, kaksi sitruunaa, 5dl sokeria ja herneenkokoinen pala hiivaa) ja minä panin juoman tulelle ja nyt sitä on kuusi pulloa mökin jääkaapissa odottamassa juhannusta. Ja seuraavana päivänä se sama resepti komeili Aamulehdessä! Ja toin pussillisen lehtiä kaupunkiinkin ja panin juoman tulelle ja nyt täälläkin on jääkaapissa pulloja odottamassa juhannusta.

Semmoisina hetkinä kun voi lampsia pitkin pihaa pyjamassa ja hengittää keuhkojen täydeltä raikasta ilmaa ja kerätä mielin määrin yrttejä tunnen itseni todella rikkaaksi ja todella vapaaksi ja niitä hetkiä vaalin ja muistelen pitkään sittenkin kun olen taas palannut kaupunkiin.  Muutenkin nyt kun olen kääntänyt tämän luopumisvaihteen päälle, en enää haaveile rahasta tai tavaroista. Tajuan, että minulla on nyt jo enemmän kuin tarpeeksi ja sekin tuo mielenrauhaa.  Ja kun katson saunan naulakossa roikkuvaa, Pariisista vuonna 1996 ostamaani valkoista froteekylpytakkia, jonka hupussa on pieniä simpukoita ja meritähtiä tummansinisellä pohjalla, tunnen rauhaa, sillä tiedän, että minun ei enää koskaan tarvitse ostaa uutta kylpytakkia mökille. Tuo on ja pysyy. (Ja vaikka ei pysyisikään, minulla on varalla myös valkoinen froteekaapu, jonka reunassa lukee sinisellä ”Hankkijan sähkötarvikeosasto”). Olen siis kylpytakillisesti oikein varoissani. Punaiset kukkaselliset kymmenvuotiset varvastossuni minua sen sijaan vähän huolettavat; niissä on molemissa pieniä halkeamia pohjassa.  Mutta eiköhän niilläkin vielä voi muutaman vuoden tepastella.

Mutta täytyy tunnustaa. Tavaralistaani on tullut kaksi plussaa. Toinen on minikokoinen, lompakkoon taiteltava Edinburghin kartta ja toinen on Olympuksen violetti, ohut ja köykäinen digikamera. En kadu! Valokuvaamisharrastukseni on elpynyt! Taas yksi paradoksi ja täyskäännös. Kun kävin Miina Savolaisen voimauttavan valokuvauksen kurssin,  ajattelin, että tämän jälkeen minun on saatava kunnollinen digijärjestelmäkamera, tai muuten mistään ei tule yhtään mitään. Hankin sellaisen ja valokuvaamisintoni lässähti miltei saman tien. Mitä spontaania siinä on, että raahaa laukussaan tai kaulassaan painavaa, kömpelää kameraa ympäriinsä, hyvässä lykyssä myös jalustaa ja sitten käyttää tuskastuttavan paljon aikaa loputtomaan säätelyyn? Ei mitään. Niinpä lopetin raahaamisen ja säätelyn ja niin muodoin myös valokuvaamisen.  Mutta nyt! Ooooooh, minulla on SATOJA kuvia ja kuvatessani hurmioidun luonnosta kertakaikkiaan ja unohdan ajan ja paikan ja ihmettelen ja zoomailen ja ihmettelen lisää ja yleensä huudahtelen ihastuksesta mutta joskus myös järkytyksestä, kuten silloin kun tulin vahingossa kuvanneeksi kämmeneni ihoa hyvin läheltä.

 Erin: On elämä laina: http://www.youtube.com/watch?v=nIdqHRM8Iek&feature=related

Miinus neljäsataa

Saimme viimein eilen aikaiseksi raahautua Hietalahden kirpputorille pursuilevine Ikea-kasseinemme ja muine nyssyköinemme. Väkeä ei ollut mitenkään kauheasti ja kesken kaiken alkoi sataa ja kaikki tuotteet piti kiireesti ahtaa pöydän alle, mutta kaiken kaikkiaan oli oikein positiivinen kokemus. Menemme uudestaankin. Meille osui oikein inspiroiva pöytänaapuri, jonka kanssa jutustellessamme kävi nopeasti ilmi, että meillä on yhteinen tavoite: tavaramäärän karsiminen. Kovalla kädellä. Pöytänaapuri kertoi, miten he olivat asuneet ulkomailla ja sitten kun muuttivat takaisin Suomeen, muuttokuorma oli ollut aivan VALTAVA ja hän oli saanut  järkytykseltään vain soperrelluksi roinaa sisään raahaaville muuttomiehille, että ”Anteeksi, anteeksi” ja sitten hän oli päättänyt, että nyt saa riittää. Hän oli päättänyt, että siihen mennessä kun hän täyttää 50 (aikaa reilu vuosi), hän on tullut luopuneeksi kolmestasadasta tavarasta ja hän näytti minulle pientä kirjasta, johon oli numeroinut numerot 1-300 ja viereen aina kirjoittanut tavaran ja kuukauden, jolloin oli siitä luopunut ja siitä saadun hinnan, jos joku oli suostunut siitä jotain pulittamaan. Olin aivan innoissani ja ilmoitin kähveltäväni idean saman tien, mutta että minä haluan luopua vielä enemmästä, pistän tavoitteeksi 400 tavaraa ja pöytänaapuri sanoi, että on todella tärkeää asettaa itselleen deadline ja asetin sen tämän vuoden loppuun. Mitäs sitä jahkailemaan! Sitten pöytänaapuri muistutti, että jos ostaa jotain, siitä tulee plusmerkintä ja että ei kannata juksata, sillä ketä sitä oikein luulee huijaavansa, jos heittää tavaraa toisella kädellä menemään ja toisella rohmuaa uutta tilalle.

Sitten me tsemppasimme toisiamme nostelemalla tavarakasoistamme esiin ties mitä kummallista ja huudahtelemalla erilaisin äänenpainoin: ”Mitä minä oikein AJATTELIN?” tai ”MITÄ minä oikein ajattelin?” ja pyörittelemällä silmiämme ja sitten vertailimme kauhukokemuksiamme siitä, miten tuskallista oli ollut roudata kaikki tämä roina torille (hän ratikalla, me kävellen ja miehen pyörän sarvissa) ja päätimme, että nekin vaikeudet olivat meille ihan oikein, että muistaisimmepa paremmin sitten ensi kerralla. Ja minä kerroin suunnitelmistamme lähteä pyhiinvaeltamaan Santiago de Compostelaan ja että kaikki tämä tavaravuori ja siitä mahdollisesti koituvat tulot voidaan sitten siellä matkan varrella vaihtaa ruokaan ja juomaan (mutta ei matkamuistoihin!) ja pöytänaapuri sanoi, että kun hänen listaansa tulee kolmassadas merkintä, hän aikoo hankkia pullon hyvää samppanjaa.  Ja sitten me sovimme kirpputoritreffit samalle torille elokuulle ja kumpikin tuo kirjasensa ja voimme vertailla. Tässä vähän esimakua omasta listastani, osa on mennyt roskikseen ja osa myyty eilen torilla: liian iso (kädensijaltaan) tennismaila, vihreä paksu ja raskas sadetakki, muovinen kukkaro, jossa Ressun kuva, pinkki valokuvakehys, valkoinen valokuvakehys, pikkuruisilla simpukoilla koristeltu valokuvakehys, harmaa valokuvakehys, Versace-hajuvesipullo, jonka pohjalla oli pieni tippa, väärillä vahvuuksilla olevia piilolinssejä, muotovaahto,  jonka suutinosa oli peruuttamattomasti rikki, reikäinen kashmirpoolo, joka on maannut laatikossa paksuna ja hankalana vain siksi, että se on "kashmiria", koukeroinen vaaleanpunainen  lamppu, 2 rumaa keramiikkahevosta, National Geographyn kymmenen vuotta vanha vuosikerta. Yhteensä minulla on jo 50 merkintää.  Ja sitten aivan paras uutinen: värikkäät tauluni herättivät positiivista kiinnostusta (eräskin nainen kysyi, että ovatko nämä jonkun lapsen tekemiä, ja minä sanoin, että no tavallaan) ja minä jopa MYIN yhden, oikein rahasta (4e).  Voi pojat, että mies oli ylpeä ja minä mielissäni!

Dixie Chicks: Wide open spaces:http://www.youtube.com/watch?v=dom7VlltBUc&feature=relmfu

Pois se minusta!

Juttelin Tukholmanystävättären kanssa puhelimessa. Puhuimme muun muassa ikääntymisestä ja minä sanoin, että olen täysin menettänyt kiinnostukseni ulkonäköäni kohtaan ja saapa nähdä tuleeko se enää ikinä takaisin. Tukholmanystävätär sanoi siihen, että häh, sinähän meikkaatjoka päivä ja että minun kannattaisi mennä joogaan, ottaa viisi tuntia viikossa sellaista joogaa, jossa hän käy östermalmilaisella hienostojoogaklubilla, jossa venytellään ja ohjaaja puhuu koko ajan filosofisia ajatuksia Hyväksymisestä niin loppuisi sekin naaman suttaaminen ja että se kammottava Claes Ohlssonilta ostettu vihreä joogamatto pitää heittää välittömästi roskikseen!

Kun puhelu päättyi, kävi ilmi että mies oli kuunnellut korvat hörössä, vaikka oli muka pelaavinaan shakkia tietokoneella ja hänkin kysyi, että mitäs hörönlöröä se puhe ulkonäöstä piittaamattomuudesta oikein oli, että minähän nypin naamaani ja suin tukkaani tämän tästä ja hän oli siinä kyllä oikeassa ja muistin miten eräilläkin kutsuilla joku sanoi, että meikkaan kivasti ja siihen oikein rehvastelin, että minulla onkin rautainen, kymmenien vuosien kokemus niin että voisin meikata vaikka sysipimeässä metsässä ilman peiliä, ja siihen taas joku tokaisi että "ja niinhän sinä epäilemättä tekisitkin". Ja vaikka se olikin vitsi, oli siinäkin totuuden siemen. En minä yleensä mökillä meikkaa, mutta muistan kyllä miten syksyllä sieneen lähtiessä panin miehen odottamaan, kun tein kevyen ”sienimetsäehostuksen”.

Eli sekä mies että Tukholmanystävätär olivat oikeassa, mutta kyllä minäkin olin vilpitön. Täytynee vain muotoilla väitettäni vähän uudelleen. Eli olen edelleen kiinnostunut kasvoistani, mutta en habituksestani  tai vartalostani ja sitä kai lähinnä tarkoitin, että kiinnostunko enää koskaan muodista ja siitä millaisia signaaleja pukeutumiseni ja yleinen ulkoasuni herättävät. Tokkopa, minusta on tullut niin mukavuudenhaluinen, että haluan vain kaiken tuntuvan hyvältä. Nyt kun meillä on se luopumisten vuosi (sain eilen mieheltä rakkauslahjaksi rullan jätesäkkejä ja ah mitä autuutta olikaan paiskoa sinne kaikkea tarpeetonta) nakkaan tämän tästä myös vaatetta kirpputorikassiin tai UFFille tai Fidaan meneviin kasseihin ja hellin sellaista ajatusta, että jatkossa minulla olisi pelkkiä lempivaatteita. Lempisukat, lempipyjama, lempimekko, lempifarkut, lempitakki, lempit-paita jne. Eikä mitään sellaista mistä muka ei voi luopua, koska hellii mielessään jotain ihmeellistä kuvaa tilanteesta jossa vaate muka olisikin yhtäkkiä omiaan, vaikkei ole tosiasiassa halunnut vetää sitä ylleen vuosikausiin. Tai jossa minä itse olisin jotenkin mystisesti muuttunut siten, että yhtäkkiä haluaisinkin käyttää jotain nyt hyljeksimääni riepua. Minä janoan ja kaipaan yksinkertaista elämää, jossa tietäisin tarkkaan mitä tavaroita omistan ja miksi ja missä niiden paikka on. Savotta tuntuu valtavalta mutta tärkeältä.

PS. kuvassa on servietti jollaisia olin kattanut pöytään jokin aika sitten, kun meillä oli vieraita. Sanoin, että katsokaapas miten hienoja Audrey Hepburn-serviettejä ja eräs seurueen miehistä katsoi kuvaa ja sanoi sitten epäilevästi, että onko tuo muka Audrey Hepburn ja että eikö tuo ole paljon vanhempi? Hah hah, no sitä en usko, mutta myönnetään että vähän karvaisempi otus se on.

Kate Bush, Wuthering Heights: http://www.youtube.com/watch?v=-1pMMIe4hb4&feature=results_video&playnext=1&list=PLB240362533CC38E3

Osa-aika noita-akka

Mieskin alkoi köhiä ja niistää, ja me jo olimme ehtineet ihmetellä miten ihmeessä hän onkin onnistunut välttymään kuolemantaudiltani. Onneksi olen kerännyt paitsi arvokasta, kokemuksen tuomaa ensikäden knowhowta kuolemantaudin hoidosta, myös C-vitamiinipitoista, ensiluokkaisen terveellistä ja ihmeitä tekevää kuusenkerkkää pakkaseen. Lisäksi survoin ison lasitölkin täyteen heleänvihreitä kerkkiä ja täytin purkin sen jälkeen kirkkaalla viinalla. Esittelin purkkia mökillä kaikille ja tein selväksi, että lapsia ei saa päästää lähellekään, purkin sisältö on tarkoitettu lääkkeeksi kuolemantautiin. Äiti pyysi määrittelemään kuolemantaudin, mikä olikin helppoa ja äkkiä tehty: kuolemantauti on sellainen flunssa, jonka minä juuri selätin. Mutta jätin purkin mökille, koska se oli liian painava ja toin vain muutaman minigrip-pussillisen kerkkiä kaupunkiin jossa nakkasin ne pakkaseen ja ajattelin, että hyvä, onpa mistä ottaa talvella. Ja siinä samassa mies alkoi kakoa ja niiskuttaa ja hikoilla ja palella ja minä ajattelin, että voi itku, mutta olin samalla vähän tyytyväinen, sillä nyt pääsisin taas leikkimään noita-akkaa ja tekemään salaisia keitoksia, joissa on mukana salaisia ainesosia – ja kerkkää. Mutta sitten hätäännyin, että tällä menollahan kerkät loppuvat heti kättelyssä! Rakastan kerätä kaikkea mahdollista yrttiä ja lehteä luonnosta ja leikkiä noita-akkaa ja valmistaa ”parantavia” liemiä ja sekoituksia. Yhtenä vuonna minulla meni aivan överiksi kuusenkerkkäsiirapin kanssa ja pulloja pyöri siellä ja täällä ja lahjoittelin niitä oikealle ja vasemmalle ja ihmiset kiittelivät vähän vaivautuneen oloisina, että "kiitos nyt kauheasti vain tästä, öh, liemestä... taas." Ja sitten pidinkin vähän taukoa kuusenkerkkäsiirapin teossa, mutta nyt minun olisi pitänyt ehdottomasti taas keittää satsi. Voi miksi en keittänyt kerkkäsiirappia!? Ehkä ehdin vielä. Mökillä oli vielä lähtiessäni parissa kuusessa hyvin pikkuruisia kerkkiä, jotka ehkä säilyvät pehmeinä ja vaaleanvihreinä jonkin aikaa, mutta eivät kyllä kauaa! Olisi enemmän kuin paikallaan, että minulla olisi joku pieni grillikotamainen kesäkeittiö jossa voisin hämmennellä puukapustalla salaisia parantavia liemiäni. Sain kerran miehen siskolta lahjaksi kirjan, jossa on vaikka minkälaista reseptiä yrteistä. Sieltä löytyy oma osio ”kastikkeille, jotka saavat rakastumaan” ja ”satyyrien aperitiivi” ja laventelista tehty migreenin laukaisemiseen tarkoitettu rohtovalmiste ynnä muuta ynnä muuta. Ynnä muuta. Oooooh, miksi en voi olla viralliselta ammatiltani noita-akka?!  Tosin joku nenäkäs oppilas voisi tähän huudahtaa, että ”Mutta sinähän olet!” . Oppilaat osaavat olla tosi näsäviisaista. Miehen sisko kertoi, miten hän oli koulussa joutunut pulaan temppuilevan kopiokoneen kanssa ja sen vuoksi myöhästynyt tunnilta, jonne oli tullut ilman papereita ja henkäissyt, että ”Minulla on ongelma!”, johon joku oppilas oli todennut, että ”Onko se toi sun tukka?”. Äh, mutta kuka jaksaa jauhaa koulusta, kun kuuset notkuvat kerkkää ja maa puskee vaikka mitä yrttiä ja lehteä ja juurta ja kukkaa ja kun mies on otollisessa tilassa koekaniiniksi erinäisille keitoksilleni. Auttaisikohan ”sipulinen viini” hänen oloaan? Tai piparjuurilevite? Lähden ottamaan selvää...

Practical Magic, Midnight Margaritas: http://www.youtube.com/watch?v=1Ihb6FLSh64&feature=related