Aivan erityistä lämpöä

Mökillä on ikivanhoja, Luopioisten vaarin aikoinaan istuttamia mustaherukkapensaita. Ne tuottavat yhä satoa, nytkin keräsin tuoksuvia tuoreita lehtiä kuivumaan syksyisiä ja talvisia teehetkiä varten ja kukkiakin pensaissa oli, joten saanemme myös marjoja tänä vuonna, mutta jotkut pensaista ovat niin vanhoja, että niille on kyllä edessä lähtö. Jossain vaiheessa. Pari pensasta karsittiin jo edellissyksynä, ja se tuntui hirveän pahalta sillä ne olivat sentään vaarin istuttamia ja kun vaari on ollut kuolleena jo monta vuotta tuntui että vähän vaaria oli kuitenkin jäänyt pensaisiin ja nyt me täyttä päätä olimme heittämässä sitäkin vähää tunkiolle! Semmoiseen peliin en sentään suostunut, vaan keräsin rutikuivat oksat isoihin koreihin, työnsin ne saunamökin alle ja komensin ehdottomasti heittämästä niitä menemään, sillä aioin lämmittää niillä jossain vaiheessa saunamökin varaavan takan. Eeva Kilpikin aina poltti kauniita, koristeellisia oksia tupansa tulisijassa jossa ne antoivat hänelle ”kuuman kiihkeän tulen”. Minä ajattelin, että mustaherukan oksat saattaisivat jopa tuoksua niitä poltettaessa ja että joka tapauksessa jos ja kun polttaisin vaarin pensaiden oksat takassa, ne saisivat arvoisensa lopun ja niistä olisi hyötyä viimeiseen asti ja olisi vähän kuin vaari tulisi vielä kerran antamaan vähän lämpöä lapsenlapselleen. Vaari oli ihana. Kerran kun olin jotain kymmenen, hän otti mukaan minut ja serkkuni, ajoi Norjaan saakka, käski meidän kastella varpaamme Jäämeressä ja ajoi takaisin etelään. Vaarilla oli iso televisio, josta kaikki kesävieraat aina kokoontuivat seuraamaan Wimbledonin tenniskisoja silloin  kun liehuvatukkainen Björn Borg  ja äksy John McEnroe vielä pelasivat. Talon alla kellarissa oli aina limsakori, jossa oli sitruunalimsaa, keltaista jaffaa ja Pommacia sekä vahvasti poreilevaa Vichyä. Piti olla jo aika iso, että sai avata itse metallikorkin, jonka vedettävästä kielekkeestä sai usein haavan sormeensa.

Kun vaari vielä eli ja asui tien toisella puolella, isällä ja äidillä oli tapana käydä ilmoittamassa kun he olivat lähdössä mökiltä kaupunkiin ja he astuivat sisään porstuaan ja huikkasivat että ovat nyt menossa ja että he eivät voi jäädä pitempään tai tulla edes peremmälle, sillä he ovat lähdössä ihan juuri tällä sekunnilla ja kissa on jo autossa johon vaari totesi rauhalliseen tapaansa, että ”Jaaha, te kävitte vain kertomassa, että teillä on kissa autossa.”

Nyt kun ilma ja sitä myötä myös saunamökki viilenivät, päätin viimein polttaa arvokkaat risuni. Ne eivät pettymyksekseni tuoksuneet, mutta kauniin ja koristeellisen tulen ne tarjosivat ja niiden tuottama lämpö oli tietysti aivan omaa luokkaansa ja kun painoin käteni tulisijan lämminnyttä kylkeä vasten, siinä oli ihan selvästi vähän vaaria mukana.

Jag vet att du kan höra mig: http://www.youtube.com/watch?v=4b6Fb5sno3c&feature=related

Astetta tyrnimpi olo

Jokohan sitä rohkenisi  julistautua terveeksi, vaikka niistääkin edelleen päivässä täyden rullallisen vessapaperia? Tai siis ei tietenkään niistä paperia, vaan paperiin. Jota siis menee rulla päivässä.  Jo. Mökillä olo aina kohenee ja varsinkin kun älysin laittaa itselleni toipumislavitsan keskelle pihaa. Ympäröivä vihreys, puiden suhina ja kovaa meteliä pitävät linnut, sekä kesän vakiolukemistoon kuuluvat Isä Camillo-kirjat edesauttivat osaltaan. Ruokavalio puolestaan on ollut kyseenalainen. Olen elänyt lähinnä kahvipöydän antimilla. Täytekakku pursuaa jo korvistakin. Mutta olen minä syönyt kuusenkerkkiäkin! Ja katajan. Ja tehnyt havainnon! Kun nakkaa suuhunsa pikkuruisen katajankerkän ja puraisee, suussa maistuu yhtäkkiä gin tonic.

Äidin syntymäpäivät menivät mukavasti, kolmessa erässä. Hän sai meiltä lahjaksi toivomansa kiikkustuolin, sitä pienempää mallia jolla voi lähinnä nylkyttää edestakaisin, ei sellaista pitkäjalaksista, jolla saunamökissä kiikutaan. Se on äidistä aivan mahtava peli ja hän suunnittelee jo keinutuolista käsin toteutettavia jumppaohjelmia.  Lisäksi me lapset annoimme kaikki puutarhaan jotain joka edustaisi meitä ja kuvaisi sitä miten äitipuu voi kantaa monenlaista hedelmää. Isoveli antoi päärynäpuun, sillä hän oli puutarhakaupassa jonottaessaan kuullut, miten joku oli muistellut lapsuuden ”kerrostalon kokoista” päärynäpuuta. Isosisko halusi ehdottomasti antaa esteettisesti silmää hivelevän kirsikkapuun ja pikkusisko satoisia, hyväntuulisia ja simppeleitä pensasmustikan taimia. Minä valitsin alter ego lahjakasvikseni tyrnin ja nyt kalliolla, vähän sivussa, tarkkailuasemissa seisoo kolme tyrnin tainta, aika piikikkäinä ja oikukkaina ja hitaina tuottamaan satoa, mutta kuitenkin täynnä potentiaalia ja hyviä aikomuksia. Kaikkein mahtavinta äidistä taisi kuitenkin olla se, kun hän sai pitkästä aikaa kaikki sisaruksensa koolle ja he saivat lörpötellä Juupajokiaiheisia juttujaan. Ja minä tajusin, että on suuri ilo ja etuoikeus voida vielä mennä mökille ja olla äidin ja isän tyttö ja saada äidin paistamia lättyjä ja että ei se ole mitenkään itsestäänselvää kun äiti on jo 75-vuotias ja isä 77.

Lisäksi luin taas Carita Hellstenin kirjan ”Virtaus ja vastarinta. Nainen matkalla minuuteen” jossa hän kuvaa omaa psykosynteesiprosessiaan. Mietin, mitkä teemat omassa prosessissani korostuisivat jos kirjoittaisin vastaavan kirjan ja mietin prosessiani taaksepäin ja tätä hetkeä ja vähän tulevaakin, mutta sitten päätin pysytellä tietoisesti juuri tässä hetkessä. Niin että pyrkisin olemaan siellä missä kulloinkin olen enkä aina puoliksi muualla. Sekä fyysisesti että henkisesti. Ettei olisi koko aikaa sellainen olo, että kun olen kaupungissa, tuskailisin että mitä minä täällä teen, miksen ole maalla ja kun olen maalla, en tuskailisi mitä kaupungissa tapahtuu ja mitkä asiat ovat jääneet hoitamatta. Jotenkin tämä keskittynyt oleminen on nyt ajankohtainen työstettävä teema. Siinä flunssa auttoi. Ja se ihana toipilaslavitsa! Ja sitten on tämä suhde kieleen ja itseilmaisuun. Sanat ovat edelleen karkuteillä. Minulla ei ole kauheasti sanottavaa eikä kauheasti kirjoitettavaa. On sellainen olo, kuin olisin matkamittari jonka huikeat lukemat onkin yhtäkkiä nollattu ja pitää (tai saa) aloittaa ihan alusta. Taas kerran.

Colbie Caillat: Begin again: http://www.youtube.com/watch?v=wvvuwmrdSdo&feature=related

Oikeiden vaatteiden päivä

Tänään aion pukeutua ensimmäistä kertaa moneen päivään oikeisiin vaatteisiin! En ole vielä terve, mutta mitä sitten. En jaksa enää potea. Mitähän sitä oikein laittaisi? Öööööö, farkut ja t-paidan? Loistavaa! Viime päivät olen ollut flanellipyjamassa ja potenut ja potenut ja potenut ja ajatellut, että tämä ei mene ikinä  ohi ja sitten väsynyt niin, etten ole jaksanut ajatella senkään vertaa, ja sellaisena hetkenä olen kokenut sellaista rauhaa, jota tiedän tähän saumaan kaivanneenikin. Sitä saa mitä tilaa, mutta ei aina valitsemassaan muodossa.

En ikinä kehtaisi valittaa tavallisesta (tai edes NÄIN hirveästä) flunssasta tällä tavalla, jos ei foorumina olisi ikioma blogini. Olen saanut yleensä olla niin terve, että pienikin terveyden pettäminen on aina suuri shokki. Ja kuitenkin olen saanut olla koko ajan kotona, en ole joutunut sairaalaan, minua ei ole leikattu auki mistään kohtaa, kaikki raajani toimivat ja vaikka pääni onkin toiminut säästöliekillä, se on kuitenkin toiminut ja luulen että pakkohiljaisuus on tehnyt todella hyvää. Jotkut joutuvat olemaan sairaalassa ja pelkäämään kuolemaa ja ties mitä. Joku voi olla koomassa kuukausi tolkulla ja herätä sitten aivan pihalla tietämättä edes mikä vuodenaika on menossa. Minusta on tuntunut, että jo muutama sisällä vietetty lämmin ja aurinkoinen päivä (vaikka mies sanoo ettei siellä nyt niin lämmintä ole ollut) on ryöstänyt minulta koko sen Ihmeellisen Jakson, jolloin vihreys lopultakin räjähtää täysillä ja tulppaanit aukeavat ja hehkuvat kaikissa mahdollisissa väreissä. Äiti on yrittänyt piristää minua soittamalla mökiltä ja kuvailemalla tarkasti mitä siellä missäkin kukkapenkissä tapahtuu ja minun on ollut pakko kähistä tarkennuksia, jolloin mies on puuttunut keskusteluun vierestä, että ”SINÄ et saa puhua!” tai ”Sinä ET SAA puhua!” tai ”Sinä et saa PUHUA!”. Mutta sen verran on käynyt selväksi, että piha on aika koreana ja niin pitääkin, sillä tällä viikolla on äidin syntymäpäivä. Niitä juhlitaan viikonloppuna mökillä ja niitä varten ompelin keinuunkin uudet hienot pehmusteet joihin lähden kohta ostamaan pinkkiä rusettinauhaa.

Eikä minulta mitään ole ryöstetty. Päin vastoin. Olen saanut tilaisuuden luoda nahkaani ja pohjustaa uutta vaihetta elämässäni. Ja kun elimistöni on joutunut koville, tunnen taas vahvempaa  yhteyttä siihen. Sehän ei ole huono juttu ollenkaan. Ja koska lukeminen ei ole ottanut sujuakseen (yritin Carol Shieldsin kirjoittamaa Jane Austen-elämäkertaa, mutta ei vain jaksanut) ja kaipasin kuitenkin pientä puuhaa niille vuorokauden parille vähemmän zombiemaiselle tunnille jolloin en halunnut olla makuuasennossa, sain maalattua miehen "Janoisen Lohen" viereiseltä roskalavalta löytämän lintuhäkin taivaansiniseksi. Siitä tuli ihana! Ja lopuksi hyödyllinen potilasvinkki: Jos tunnet kovaa painetta päässäsi, sieppaa lattialta lähimpänä lojuva sukka, dippaa sitä yöpöydälläsi olevaan vesilasiin ja paina märkä sukka sitten otsallesi. Helpottaa heti!

Kelly Clarkson: What doesn't kill you: http://www.youtube.com/watch?v=Q4Y-FbeCX14

Kriya

Se on sanskritin kielinen sana, ja tarkoittaa jonkinlaista henkistä hälytystilaa, kriisiä joka tulee ja viheltää pelin poikki silloin, kun kieltäydymme näkemästä että energiamme virtaa väärään suuntaan tai on liian hajallaan tai elämässämme on liikaa asioita, joita emme siihen halua tai kun olemme antaneet liikaa muille ja unohtaneet itsemme. Kriya voi ilmetä vaikka pahana flunssana, migreenikohtauksena, selkäkipuna tai muuna vastaavana rajuna oireena, joka pakottaa meidät pysähtymään. Minuun se iski lamauttavana kurkkukipuna ja puristavana vanteena rinnan yllä ja siten, että menetin ääneni ja olen näin ollen ollut hiljaa jo kolme päivää. Ja siten, että menetin kaiken energiani, niin että oli selvää, että yhdestäkään ennalta sovitusta työ- tai muusta tehtävästä ei nyt selviä. Se oli minulle uusi, pysäyttävä ja vähän pelottavakin kokemus. Pakolliset sanomiset olen välittänyt tekstiviestein. Mutta enimmäkseen olen vain ollut hiljaa eikä esimerkiksi blogin kirjoittamisesta olisi tullut yhtään mitään vielä eilen; en olisi yksinkertaisesti jaksanut painella kannettavan näppäimistöä. Miehelle en sentään lähetä tekstareita, vaan raakun pienellä kähisevällä äänellä jos on pakko sanoa jotain. Eilen olin niin lohduton ja kipeä ja toivoton, että kähisin hänelle peiton alta tarvitsevani vähän rohkaisua. Miehellä taisi mennä kehuminen ja rohkaisu sekaisin, sillä hän katseli harmaata takkuista olemustani hetken ja sanoi sitten: ”No, sinulla on tosi valkoiset hampaat!”. Ja niin kipeä minä olin, että en jaksanut selittää hänelle ettei tuo nyt ihan ollut sitä mitä tähän saumaan olisin kaivannut.

Tänään lähetin tekstiviestin energiahoitoja antavalle ystävälleni ja pyysin apua etänä ja hän lupasi, kunhan on ensin saanut leipomansa leivät ulos uunista ja se auttoi! Tunsin keskittyväni paremmin ja luovuin turhasta ”miksi minä?, miksi tämmöistä?, mitä minä olen tehnyt väärin?, mitä minun pitäisi tehdä toisin?, miksi nyt?”- angstaamisesta, joka on ihan turhaa energian haaskaamista ja hengitykseni syveni ja oloni rentoutui ja rintaa puristavat lohkareet alkoivat liikahdella  ja pystyin nukahtamaan hetkeksi ja nyt minä voin jo paljon paremmin ja ennen kaikkea olen paljon toiveikkaampi ja pystyn näkemään tämän sairauden tai kriyan tai millä nimellä tätä nyt haluaakin kutsua, eräänlaisena henkisenä tienä joka tuli tähän saumaan tietystä syystä, jota minun ei tarvitsekaan tietää. Caroline Myss, yksi idoleistani, on sanonut, että elämä on täynnä mysteerejä ja että tehtävämme ei ole ratkoa niitä, vaan oppia elämään niiden kanssa. Paraneminen on nyt tärkeintä mitä on, ja tuntuu hyvältä olla niin fokusoitunut siihen. Ei ole varmaan myöskään ollut pahitteeksi joutua pidättäytymään puhumisesta. Minä olen ollut puhumatta vasta muutaman päivän, ja jo nyt olen alkanut tajuta, että sanoissa virtaa paljon energiaa ja että mitä minä oikeasti haluaisin sanoa, jos saisinkin yhtäkkiä ääneni takaisin. Toistaiseksi en vielä mitään! Olen alkanut pitää tästä vaikenemisesta. Eräs Suomessa asuva japanilainen taideopettaja kertoi kerran, että kun hänen isänsä kuoli, hän otti sen niin rankasti, että lakkasi puhumasta kahdeksi vuodeksi!  Ja kun en kauheasti jaksa lukeakaan, katsoa tv:tä tai ylipäätään tehdä mitään, olen aika eksoottisessa tilanteessa, kuin toukka kotelossaan. Saapa nähdä mitä tästä vielä kehkeytyy.

Susan Boyle: You have to be there: http://www.youtube.com/watch?v=CBLUro9myHY&feature=mfu_in_order&list=UL

Bongausta

Lintujen bongaaminen on muodikasta ja hienoa, mutta hankalahkoa jos ei tunne montaa lajia, on hirvittävän likinäköinen  eikä ollenkaan näppärä kiikareiden kanssa (en meinannut osua kiikareineni edes siihen jättisuureen superkuuhun, joka möllötti suoraan edessäni, saati sitten johonkin terhakkaan ja puuhakkaaseen pikkulintuun, joka ei pysy yhtään aloillaan). Mutta voi sitä silti bongata. Aitan rappusilla istuskellessaan. Näen sinitiaisen, joka häärää jotain ihmeellistä saunamökin terassin kaiteen tuntumassa ja kun katson tarkemmin, näen sen nyhtävän karvaa villaisesta ponchostani, jonka olen nostanut kaiteelle tuulettumaan. Se vie niitä pesäänsä. Nousen komentamaan että herkeä repimästä ponchoani riekaleiksi ja sitten menen siirtämään ponchoni naulakkoon. Katumus iskee välittömästi. Sinitiainen tarvitsee lämmikettä ja pehmustetta pesäänsä. Eikö minun ylipörheästä ponchostani, jota käytän noin kolme kertaa vuodessa, muka liikene muutamaa haituvaa pikkulinnulle? Käyn siirtämässä ponchon takaisin kaiteelle, mutta sinitiainen ei tule takaisin. Voi sentään.

Takaisin aitan rappusilla. Näen talitiaisia, viherpeippoja ja valtavia möhömahaisia punatulkkuja. Naakkoja ja vakiolokit jotka istuvat savupiipun nokassa kuuluttamassa asioitaan pitkin poikin. Näen jotain punaista ja ajattelen, että no NYT minäkin näen sen punarinnan, jolla äiti aina leuhkii ja huudan, että punarinta! punarinta!, mutta äiti sanoo että tuo on kyllä ihan tavallinen peipponen. Mutta myöhemmin näen jotain vielä punaisempaa eikä se ole se miehen nyrkin kokoinen punatulkku eikä siinä ole yhtään valkoista niin että se on nyt ihan takuulla varmasti se punarinta. Mutta minulla ei ole todistajia. Päätän silti, että se se on ja olen aivan taivaissa ja bongaamiseni nousee aivan uudelle tasolle!

 Pihassa riehuu aina pari tikkaa, joten niiden näkemisessä ei ole mitään erikoista. Harvemmin näkee varpusen kuin tikan, joka remeltää pitkin pihaa ja lintulautaa ja rummuttaa sähkötolppien metalliosia saadakseen aikaan mahdollisimman paljon desibelejä. En noteeraa tikkaa juurikaan, mutta kun menen saunamökkiin katsomaan Puutarhaetsiviä, tikka bongaakin minut ikkunan läpi ja lentää täysillä päin lasia! Kuuluu kauhea pamaus, aivan kuin joku olisi paiskannut kiven ikkunaan, mutta kun menen katsomaan, näen miten tikka kyyhöttää maassa siivet harallaan silmiään räpytellen. Kysyn siltä kuinka kävi ja kun se ei vastaa ja sen pääkin alkaa nuokahdella, päättelen että se on varmaan saanut aivotärähdyksen ja yritän nähdä oksentaako se, mutta se vain on siinä ja heiluu edestakaisin ja minä alan hätääntyä, että voi itku, pitääkö se tappaa vai pitääkö soittaa Medi-Heli ja arvon siinä aikani, kunnes päätän toimia niin kuin jokainen 43-vuotias aikuinen nainen vastaavassa tilanteessa tekisi, eli menen ulos ja huudan niin lujaa kuin lähtee: ”IIIIIIIISÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ! Saunamökin takana on loukkaantunut tikka!!”. Ja sitten isä tulee rukkaset kädessään, katsoo tikkaa ja sanoo ”Voi voi sentään” ja ojentaa kätensä nostaakseen sen maasta, mutta siinä vaiheessa tikka yllättäen virkoaa, huomaa isän käden, huutaa ”ÄÄÄÄÄK!!!”  ja lentää reippaasti tiehensä. Ja nyt se riehuu pihassa taas entiseen malliin.

Lintujen bongaus käy työstä ja on turhauttavaa puutteellisen kärsivällisyyden, tiedon ja näkökyvyn vuoksi, mutta voihan sitä bongata muutakin. Illalla saunasta tullessani bongaan todellisen harvinaisuuden! Sitä ei ole kukaan nähnyt pihassamme koskaan, mutta siinä se on, valkoinen, varmaan 60-senttiä korkea, vähän mustaa siellä täällä, katse valpas ja korvat hörössä. Se on koira. Nopean näköinen koira. Semmoinen, joka voisi olla vaikka prinssi Charlesilla linnustusretkillä. Pointteri?  Se on karannut jostain ja nyt se seisoo keskellä polkua ja katselee minua korvat hörössä. Kysyn siltä kuka se on ja mistä se on tullut, mutta se kääntyy salamannopeasti ja juoksee valtavalla vauhdilla rantaan enkä näe sitä enää sen jälkeen. Seuraavana aamuna bongaan polulta jotain muuta! Se on Erkki-setä naapurista ja hän kantaa jotain molemmissa käsissään. Käy ilmi, että toisessa on tuore Aamulehti ja toisessa pussillinen Tellen leipomia uunituoreita sämpylöitä! Ah onnea. Ja kun juon aamukahviani ja syön sämpylää keinussa, bongaan liiterin takaa paksun raidallisen kissan! Kutsun sitä pienellä ystävällisellä äänellä, mutta se ei tule, vaan luikkii matalana pensaisiin.  Mutta sitten minä bongaan jotain todella järkyttävää; isän jolla on kädessään moottorisaha jonka kanssa hän suuntaa kohti puutarhaa, MINUN puutarhaani, ja olen tukehtua sämpylääni ja kahvi läikkyy pitkin pihaa ja minulle tulee kiire!

Kikka Laitinen: Omenapuut: http://www.youtube.com/watch?v=GRyPWlLoMng

Peluri

Äiti seuraili puuhiani mökin puutarhassa kauhistellen, että minähän raadan kuin perheenemäntä! Sitten hän totesi, että tuota puutarhainnostusta et ole ainakaan minulta perinyt, sen geenin on pakko tulla Juupajoen mummulta ja sehän on selvää. Juupajoen mummulta tulee niin paljon muutakin; tukanpyöritysgeeni, peukaloidenpyöritysgeeni, syntymäpäivä ja tietysti viehtymys uhkapeleihin. Tästä olen kirjoittanut jo ajat sitten.  Mummu pelasi Veikkausta vastaan. Minä pelaan luontoa/siemenkauppiasta vastaan.

Jos pussin kyljessä lukee ”kylvetään touko- kesäkuun vaihteessa, kun maa on lämmin”, ajattelen että siihenhän on ikuisuus! Ja että mitä jos tuleekin ennätyslämmin kevät? Silloin saan etumatkaa ja kukkani kukkivat aiemmin kuin muilla. Silloin minä olen voittaja. Jos halla tappaa taimeni tai siemenet kieltäytyvät vallan itämästä, luonto/siemenkauppias on voittaja. (Vaikka kyllä luonto on aina loppupeleissä voittaja, kun katsoo vaikka auringonlaskua, niin mikään kamera tai kukaan taiteilija ei saa toistettua sitä yhtä satumaisen ihanana kuin se livenä näyttäytyy). Ja kun käydään hakemassa multaa Hippeläiseltä ja rohmutaan sitä sellaiset määrät, että joudutaan jo ottamaan pusseja valtavien paalien keskeltä, jossa ne ovat vielä osittain jäässä, kaadan jäiset kokkareet viljelylaariin (kevään uutuus, hieno kuin mikä, ansaitsee ihan oman tarinansa), ruiskutan niitä vedellä ja hakkaan pikku kuokallani kunnes ne antautuvat ja suostuvat levittymään ja voidaan laskea, että maa on ”sula” (joskaan ei parhaalla tahdollakaan vielä lämmin, mutta eiköhän se siitä lämpene, heitän vähän hevosenlantaa sekaan) ja niin minä olen taas ”voittaja” ja  sitten kylvän kylvämistäni ja alan jännittää kuinka käy. 

En voi olla kylvämättä, jos minulla kerran on siemeniä jo valmiina ja minullahan on, kun olen kerran niitä haalinut koko pitkän kevään. Aluksi kyllä yritin jaotella pusseja eri kategorioihin: nämä esikasvatukseen, nämä saavat odottaa kun tulen seuraavan kerran toukokuun loppupuolella ja näiden pitää odottaa vallan kesäkuulle asti. Mutta eiväthän ne säännöt pitäneet yhtään! Jos kerran menee ja kääntää maan talikolla ja lisää hevosensontaa ja aurinkokin paistaa ja tarkenee jo ilman kaulaliinaa, niin hulluhan sitä on jos ei kylvä! Ja eikö se muka ole nuppineulankokoisille mansikantaimilleni vain hyväksi, että istutan ne jo tässä vaiheessa viljelylaariin, että tottuvat siihen, millaista maailmassa on oikeasti? Oooo, tuntuu niin väärältä olla taas kaupungissa.  Tämänkin tietokoneella vietetyn tovin aikana olisin ehtinyt kylvää jo vaikka mitä!

 

 Maarit Hurmerinta: Jos tahdot tietää:http://www.youtube.com/watch?v=XmwQ5_K8_dQ&feature=related

Sontakuorma ja superkuu

Siltä varalta, että olette ihmetelleet miksen ole kirjoittanut mitään aikoihin: olen ollut mökillä. Linnunlaulukonsertissa. Nukkunut saunamökissä, sytytellyt tulia, katsellut miten aurinko laskee, juonut kahvia aitan rappusilla ja muutenkin tehnyt sitä mitä yleensä, eli lukenut Eeva Kilven Naisen päiväkirjaa (se luetaan mökillä aina aivan ensimmäiseksi keväällä, sillä myös Eevan päiväkirja alkaa keväästä ja maalle pääsyn odotuksesta ja siitä otetaan aina mallia kesäisiin Eeva Kilpi-leikkeihin, joita ovat mm. nokkosten kerääminen ja niiden valmistaminen keitoksi, sekä loppukesän ”Viimeinen yllätysateria” jota varten porstuan kaapin perälle pitää jo hyvissä ajoin piilottaa lihapullasäilyketölkki, pullo keskiolutta ja iso sipuli. Sitten ne ”löydetään” juuri ennen kuin ollaan palaamassa kaupunkiin ja luullaan ettei ole juuri mitään syötävää ja sitten ne syödään, tullaan täyteen ja ollaan tyytyväisiä. Olen ostanut säilykepurkin jo valmiiksi Helsinkiin, jossa mies äkkäsi sen kaapista ja nyrpisteli nokkaansa, että sinäkö nämä olet ostanut ja että nämähän ovat ihan kauheita). Mutta tämän lisäksi osakseni koitui vielä aivan uskomaton onnenpotku: sain pihaan peräkärryllisen hevosenlantaa! Isä ja Erkki-setä hakivat sen jostain hevostilalta, parasta palanutta, hajutonta sorttia. Isä lunasti kakkakasan omakseni pullollisella Koskenkorvaa, mistä olen ikuisesti kiitollinen. Tai no, sanotaan nyt ainakin kesäkuuhun asti.  Joten olen viime päivät kiskonut hevosenlantaa pulkassa pitkin pihaa ja ollut onneni kukkuloilla ja kertonut jokaiselle joka on jotenkin lähestynyt minua puhelimitse tai muuten, että vedän täällä hevosenlantaa pulkalla pihassa! Harva siitä suoraan sanottuna yhtä innoissaan on ollut kuin minä itse. Pikkusisko tuhahti puhelimeen, että miten ihmeessä sinä viitsit? ja isoveli vastasi pitkään ja intoilevaan sonta-aiheiseen tekstiviestiini asiallisen viileästi kahdella sanalla: ”Entä hajuhaitat?”. Mutta kuten sanottua, sonta on priimatavaraa eikä haise yhtään millekään, että revi, isoveli, siitä!

Ja sitten tuli vielä se superkuu! Ja kirkas taivas, joka salli minun seurata kuinka se nousi metsän rajan takaa kuin valtava oranssi appelsiini  (30% tavallista kirkkaampana ja 14% tavallista suurempana, tai parasta lisätä vielä, että noin ja jopa prosenttilukujen yhteyteen, olen kuullut huhua, että joku insinöörikin lukee silloin tällöin tätä blogia ja insinöörit ovat aina tunnetusti niuhoja prosenttien sun muiden suhteen ja pillastuvat pienestäkin epätarkkuudesta) ja nousi ja vaaleni ja oli aivan tajuton näky ja minä ajattelin, että tämän onnellisempi en voisi olla, vaikka minulla olisi tosi tosi tosi tosi hieno ura tai tosi tosi tosi tosi tosi paljon rahaa. Paljon mieluummin minä vedän hevosenkakkaa pulkassa pitkin puutarhaani ja mietin että olen tämän ajatuksen kanssa joko tosi tosi tosi tosi väärässä tai sitten tosi tosi tosi tosi oikeassa ja mieleeni tuli se Aale Tynnin runo ”Herra Seguinin vuohi”, joka aina itkettää minua ihan kuin Taiskan ”Haltin häätkin”.  Laitan runon tähän loppuun ja  alan laatia nuorisolle koetta huomiseksi. Olkaatten hyvät, tässä se tulee:

Herra Seguinin vuohi  (Aale Tynni)

Ei juuri rohkeutta

voi vuohet ymmärtää,

ne vapisevat sutta

joka voittajaksi jää.

Vain herra Seguinin vuohi

ei sutta vavissut,

koko yön on tanassa sarvin

se puolustautunut.

Susi hyökkäsi pitkin yötä,

oli pitkä, pitkä yö,

ja se tiesi: aamun tullen

susi kuitenkin sen syö.

Oi herra Seguinin vuohi,

susi vaikka voittikin,

hyvin puolustauduit sentään

sinä sarvin pienoisin.

Pidit kiinni elämästä,

oli tanassa pieni pää –

mutta mitään eivät tästä

voi vuohet ymmärtää.

Anna Puu: Sinä olet minä: http://www.youtube.com/watch?v=rR_L3KTTbWs