torstai 29. syyskuuta 2011

Vyötiäinen


Isän setä, Jukka,  jätti aikoinaan sekatavarakauppansa Karkkilassa ja lähti  Argentiinaan kasvattamaan nopeakasvuista arvopuuta. Puun kasvamista odotellessaan hän työskenteli Buenos Airesissa merimieskirkossa, ja kun puut olivat kasvaneet niin isoiksi, että ne kannatti kaataa, hän osti S.S. Alku- nimisen laivan ja lähti purjehtimaan kotia kohti tarkoituksenaan lyödä rahoiksi arvopuullaan, mutta päätyikin Aamulehden etusivulle otsikolla ”S.S. Alku tulimerenä Tukholman edustalla!” ja kotiin tuomisina oli vain vääntynyt kivääri ja kammottava täytetty vyötiäinen, joka pyöri mökillä aiheuttaen vilunväristyksiä yhdelle jos toisellekin ja joka sittemmin lahjoitettiin Luopioisten koululle suvun lapsia pelottelemasta (jossa se pelottelee nyt muiden lapsia).  

Enpä olisi koskaan uskonut  haikailevani vyötiäisen perään, mutta luin äskettäin Anna-lehdestä haastattelun Jaakko Hämeen-Anttilasta, ja siinä hän nimesi vyötiäisen oikein toteemieläimekseen. Ja nyt minua harmittaa, sillä sen sijaan että vyötiäinen vain tuupattiin  Luopioisten koulun riesaksi, olisin voinut antaa sen Jaakko Hämeen-Anttilalle. Vyötiäinen olisi saanut rakastavan kodin (tai no ehkä Virpiltä olisi pitänyt kysyä myös) ja minä olisin saanut hyvän tekosyyn työntyä Hämeen-Anttiloille kylään. En tunne heitä ollenkaan, mutta mies oli muinoin Oulun lyseossa samassa kemianryhmässä Jaakko Hämeen-Anttilan kanssa, joten siinä on löyhä aasinsilta ja sitten minulla tietysti olisi se vyötiäinen, jota Jaakko Hämeen-Anttila tuskin pystyisi vastustamaan, sillä kuka hullu nyt asettuisi poikkiteloin omaa toteemieläintään vastaan. 

Jos minulla olisi yhä vyötiäinen, toimisin näin:

Pling plong!! (ovikello soisi, sisältä kuuluisi askelia ja sitten Jaakko Hämeen-Anttila avaisi oven).

Minä: Päivää, Jaakko Hämeen-Anttila. Tässä olisi tämmmöinen (tökkäisin vyötiäisen Jaakon käteen, hänen leukansa loksahtaisi hämmästyksestä ja sitten hänen kasvoilleen leviäisi hitaasti ihastunut hymy), onkohan Virpi mahdollisesti kotona? Ja Jaakko, joka ei saisi silmiään irti vyötiäisestä ja hivelisi epäuskon vallassa sormillaan sen panssaria mutisisi jotain ja sillä välin minä livahtaisin reippaasti sisään ja siellä Virpi jo olisikin rentona ja vapautuneena, sillä hänellä olisi takanaan tuottoisa ja onnistunut kirjoituspäivä ja minä sanoisin, että terve Virpi, tykkäsin kovasti siitä, kun sanoit Opettaja-lehdessä, että luova ihminen pystyy itse parantamaan itsensä masennuksesta, kertoisitko lisää, ja Virpi sanoisi että tottakai, laittaisi teevettä tulelle ja sitten istuisimme koko illan rupattelemassa luovuudesta.

Holiday armadillo:
http://www.youtube.com/watch?v=83u9HOvHxwQ

keskiviikko 28. syyskuuta 2011

Aikuisten kesken


On ihanaa istua aikuisena aikuisten seurassa , kun tunnelma on rento, kaikki tuttuja toisilleen jo vuosien takaa eikä mitään näyttämisen tai pönöttämisen tarvetta ole, ja keskustelu soljuu luontevasti aiheesta toiseen ja jokainen sanoo mielipiteensä ujostelematta ja jos ei ole mielipidettä, sekään ei haittaa vaan voi vain rauhassa selailla kuvalehtiä ja olla silti mukana porukassa. Tunnelma on aivan erilainen kuin seurueessa, jossa on sikin sokin aikuisia ja pikkulapsia, sillä silloin keskustelu ei todellakaan solju, vaan keskeytyy säännöllisesti kysymykseen ”haiseeko täällä kakka?” ja siihen, että jokainen pieni vaippapylly nostetaan vuorotellen seurueen nuuhkittavaksi syyllisen kiinnisaamiseksi. 

Aikuisten keskustelu (silloin kun se on parhaimmillaan, siis soljuvaa ja vailla itsetehostusta) voi luontevasti mennä vaikka niin, että ensin puhutaan maahanmuuttopolitiikasta, sitten siitä ketä kukin aikoo äänestää presidentinvaaleissa ja sitten joku kysyy, että mikä on  teidän mielestänne paras puu. Ja joku sanoo, että vaahtera, koska se on syksyisin niin ihana ja joku sanoo että koivu, mutta jonkun muun mielestä se on tosi tylsä ja joku kannattaa kuusta ja sitä taas ei  joku toinen voi mitenkään käsittää, sillä kuusi on hänestä synkkä ja luotaantyöntävä puu aina muulloin paitsi jouluna ja tästä voi syntyä vaikka kuinka pitkä vääntö. (Oma vastaukseni on omenapuu; se on jotenkin koruttoman näköinen, näyttää jo nuorena vanhalta, kunnes se yhtäkkiä puhkeaa kukkaan jolloin se on kauniimpi kuin mikään muu puu ja sitten siihen tulee vielä hyviä, monipuolisia, tuoksuvia ja kauniita  hedelmiä ja talvella jänikset tykkäävät siitä kuoresta.) Mutta vaikka keskustelu polveilisi mihin suuntaan tahansa ja mukaan otettaisiin politiikan ja juorujen lisäksi musiikki ja urheilu,  se johtaa aina jossain vaiheessa  kuin ihmeen kaupalla  yhteen ja samaan aiheeseen: siihen ovatko vaahtokarkit hyviä vai eivät.  

Uskomatonta, että vaahtokarkit nostattavat pintaan niin suuria tunteita! Vaahtokarkkeja puolustetaan ja haukutaan  yhtäläisellä kiihkolla ja kaikki osallistuvat debattiin, sillä toisin kuin monissa muissa asioissa, tästä jokaisella tuntuu olevan vahva mielipide.  Mutta asia jää aina kesken, sillä jossain vaiheessa joku sanoo jotain joka rikkoo kuplan , päästää sisään raikasta ilmaa ja auttaa näkemään asian oikeissa mittasuhteissaan.  Ja sitten kaikki nauravat ja kohta puhutaan taas politiikasta. Viimeksi kuplan puhkaisi se, kun seurueen kaksimetrinen, viisikymppinen mies jylisi aidosti tuohtuneena, että vaahtokarkkihan on "täysin infantiili makeinen"ja jos te olisitte nähneet hänet puolustamassa kantaansa aivan vakavissaan, otsa ärtyneessä rypyssä ja posket punaisina, tekin olisitte revenneet nauramaan.  Testatkaapa aihetta omilla kutsuillanne, kun paikalla on pelkkiä aikuisia. Voitte vaikka kysyä viattomasti, että ”haiseeko täällä vaahtokarkki?”.

It's a marshmallow world:

tiistai 27. syyskuuta 2011

Kylässä


 On se kamalaa, miten varmuus ja identiteetti rapisevat kun tullaan kyläpaikkaan jossa on tarkoitus viipyä pitempään, oikein yöpyä. Kauheasti aikaa menee tuskaiseen tavaroiden etsimiseen ja penkomiseen (siis ihan omien, ei isäntäväen) ja joutuu miettimään tohtiiko jättää hammasharjansa kylpyhuoneeseen ja shampoonsa suihkukoppiin ja pelkää että jos jättää niin isäntäväki ajattelee että jaha sitä ollaan jo kuin kotonaan ja vallataan elintilaa ja toisaalta jos ei jätä niin isäntäväki luulee ettei meillä ole mitään omia vehkeitä mukana vaan käytämme röyhkeästi heidän kosmetiikkaansa. Ja saako itse ottaa vesilasin kaapista vai pitääkö pyytää emäntää antamaan, vaikka hänellä on monenlaista puuhaa kun lapsenlapsi huutaa vessasta pyyhkimään ja puhelin soi ja molemmissa tilanteissa näyttäytyy aivan idioottina ja tuskailee miksei älynnyt pysyä kotona ja ajattelee isäntäväen ajattelevan ihan samoin juuri samalla hetkellä. Mutta koska emme ole kylässä sattumalta vaan kutsuttuina, on aika varmaa että suurin osa tästä tuskailusta ja epävarmuudesta on omassa päässäni, ei muiden ajatuksissa eikä kyläilyssä sinänsä (vaikka kyllä Helvi Hämäläinenkin on sanonut että kun on yötä vieraassa paikassa se on ihan kuin olisi jokin työ suoritettavana.)

            Isäni on yltiösosiaalinen. Sellainen joka jututtaa jokaista joka eksyy samaan hissiin tai parkkipaikalle tai kulkee mökin ohi. Äidin mielestä kohteliain mahdollinen tapa kohdella lähimmäistään on jättää hänet rauhaan ja jos sortuukin menemään kylään niin sieltä pitää ainakin älytä lähteä mahdollisimman pian pois. Ketään ei saa vaivata ja oletusarvo on että oma seura häiritsee toisten hyvinvointia. Ei ihme että oloni on skitsofreeninen ja minulla on vaikeuksia kylässä ja juhlissa. Yleensä en ole kauhean halukas menemään ollenkaan koska ajattelen että ei ole kohteliasta mennä sinne muita vaivaamaan (äiti!) mutta sitten jos menen siellä onkin yleensä kivaa ja alan muistuttaa isääni ja kyselen ummet ja lammet kaikesta mahdollisesta (isä!).

            Kesällä oltiin kylässä Oulussa miehen siskon luona. Se oli ihanaa ja kamalaa. Ensin viikko sukulaisia ja miehen lapsuuden muistelua ja käymistä vanhoissa tutuissa paikoissa ja sitten loppuhuipennuksena miehen siskon pikkuveljelleen järjestämät syntymäpäiväjuhlat. Mies on pidetty ja hauska seuraveikko, mutta ei mitään isosiskoonsa verrattuna. Sisko on niin sosiaalinen, että hänen rinnallaan tuntee itsensä aivan metsäläiseksi. Ensimmäisenä aamuna panin merkille, että naapurissa on koiria. Pidän koirista. Naapurin koirat näyttivät kivoilta, vähän samanlaisilta kuin Peggy Guggenheimin lhasa apsot joita hän hoivasi Venetsian kodissaan kunnes ne yksi toisensa perään kuolivat ja haudattiin palatsin puutarhaan ja kerran kävi niin onnettomasti, että kun yhdelle sydänkäpysistä oltiin kaivamassa hautaa, toisen edesmenneen sydänkäpysen pyöreä kallo pullahti esiin mullasta, mutta onneksi Peggy oli silloin jo niin seniili ettei huomannut. Minulle olisi riittänyt näköhavainto naapurin koirista ja tämä mieleeni tullut karmiva anekdootti Peggyn koiran kallosta kierimässä palatsin pihalla. Miehen siskolle ei. Hänelle kiinnostuksen osoittaminen oli merkki ja hyvänä organisoijana hän ryhtyi toimintaan. Mene seisomaan tuonne aidan viereen, hän komensi tehden kädellään kiivasta, hätistävää liikettä. Kun katsoin kummissani hän selitti kärsimättömästi että jos seison siellä, koirat tulevat räksyttämään aidan viereen ja sitten naapuri tulee katsomaan mikä niitä riivaa ja voin kysellä tarkemmin koirista. En mennyt, mutta aloin aavistella että tulevasta viikosta tulisi haastava. Sen jälkeen kun olin päätynyt yllätyskylään itselleni uppo-oudoille ihmisille, jotka onneksi osoittautuivat ihaniksi vaikka olin kuin suolapatsas jonka käteen on tökätty sangrialasi (olin lupautunut lähtemään rannalle, sitten oikaisemaan metsän poikki kun miehen sisko yhtäkkiä äkkäsi, että tässä asuvat Kyllöset, mennäänpä kylään!) opin tosin olemaan varuillani mutta silti tuntui kuin olisin uinut vieraassa järvessä ja pohja olisi yllättäen kadonnut jalkojeni alta. Minusta tuli jähmeä, päättämätön ja avuton.  Enimmäkseen seisoskelin ahdistuneena ovensuissa tietämättä mitä tehdä. Jos yritin olla aloitekykyinen ja keittää vaikkapa kahvia, kävi ilmi että kukaan muu ei juo ja tuhlailevaisesti keitetty pannullinen kärisi keittimessä tunti kaupalla osoituksena siitä ettei minulla kerta kaikkiaan ole hajuakaan siitä miten tässä huushollissa ollaan. Ihmisiä tuli ja meni täysin arvaamattomasti. Kun olin varautunut valmistamaan päivällisen neljälle hengelle, pöytään ilmestyikin viisi henkeä lisää ja pöytä täyttyi huudosta ja ojentuneista käsistä ja kiertävistä voilautasista ja minä tunsin kutistuvani siinä porukassa Peukaloisen kokoiseksi. Mies näytteli minulle lapsuuden maisemiaan. Joka hetki kun olimme kahdestaan, kitisin hysteerisenä kun en enää tiennyt kuka olen ja miten täällä kuuluu olla. Mies neuvoi että saan olla ihan miten tykkään mikä ei auttanut yhtään sillä halusin etupäässä köllötellä selälläni ja sitä en kehdannut tehdä, sillä miehen siskon huusholli on oikea puuhakkuuden pesä. Vaikka olisin kömpinyt kuinka aikaisin alakertaan niin isäntäväki oli jo  leiponut leipää, käynyt uimassa, leikittänyt lapsenlapsia ja leikannut mielenkiintoisia artikkeleita Hesarista ja Kalevasta, suolannut lohta ja hakenut niityltä kukkia maljakkoon. Vähempikin masentaa. Itse olen tottunut aloittamaan aamuni tuppisuuna, ottamaan isoon mukiin kahvia ja kirjoittamaan sitten kolme sivua tajunnanvirtaa, järjissäpysymiskonsti jonka olen oppinut luovuusopettaja Julia Cameronilta. Täällä ei kukaan istu aloillaan eikä hiljaa sen vertaa että saisin keskityttyä sivuihin tarvittavat 40 minuuttia. Sivut jäivät ja tajusin miten juuttunut olen siihenkin rutiiniini. Kirjoittamattomuus aiheuttaa hätäännystä ja turvattomuutta. Niin aiheuttaa kyläilykin. Olin tuplasti ahdistunut, mutta onneksi minut vietiin retkelle Haaparantaan ja siitä tuli fantastinen päivä. Mies ei halunnut lähteä ja normaalisti olisin tällaisesa tapauksessa jäänyt itsekin pois, mutta nyt oli liian paljon pelissä. Haaparanta on ulkomailla! Ja niin pohjoisessa, että minulla oli mahdollisuus hyvällä tuurilla nähdä poro! Haaparannassa on Ikea ja ICA! Mies sai jäädä, minä lähdin miehen siskon ja hänen miehensä kanssa retkelle, vaikka tiesin että matkalla saattaisi tulla mitä tahansa suunnitelmanmuutoksia ja yllätyksiä vastaan (miehen siskon mies ei ole ehkä yhtä sosiaalinen kuin vaimonsa, mutta spontaani hän on ja hänellä on niin suuri  valikoima kiinnostuksenkohteita, ettei koskaan tiedä mihin päädytään, tällä kertaa tuli tosin vain yksi harha-askel, Kemin jalokivigalleriaan, mutta se oli vain hauskaa).

 Sain purettua paineitani tekemällä kivoja ostoksia, mm. fleecepeiton jossa on metsän eläinten kuvia, sormisuolaa, joka maksaa Helsingin kauppahallissa kuusi euroa, mutta Haaparannan ICA:ssa vain kolme, olutnakkeja tölkissä, ruotsalaisen naistenlehden, jonka kylkiäisenä tuli Australia-elokuva, sydämenmuotoisen suklaarasian ja pussillisen bilareita, periruotsalaisia autokarkkeja, tuliaisiksi miehelle ja kilon painoisen vonkaleen briejuustoa. Sen jälkeen olin taas maadoittunut, oma itseni, löytänyt uudelleen paikkani universumissa, lörpöttelin vapautuneesti kaikista näkemistäni tuotteista ja mahdollisuudesta nähdä poro edes kotimatkalla ja olin valmis jatkamaan kyläilyä vaikka kuinka kauan. Mutta sitten tuli suuri juhlapäivä ja syntymäpäivät olivat jättimenestys ja seuraavana päivänä matkustimme  onnellisina joskin krapulaisina junalla kotiin Helsinkiin.







maanantai 26. syyskuuta 2011

Kurkistus pessimistin puutarhaan

 
Kaikissa itsensäkehittämisoppaissa painotetaan aina, että pitää uskoa haaveisiinsa ja uskaltaa tavoitella niitä. Pitää luottaa, että elämä kantaa, sillä epäluottamus on epäkohteliasta Luojaa kohtaan. Ajattelen, että elämä kantaa, ehkä, ja jos ei kanna niin mitä sitten. Mitä sitten?!!!! Ensi paniikin jälkeen ajatus alkaa kiinnostaa. Voin kirjoittaa kirjan siitä miltä tuntuu kun elämä ei vastoin odotuksia kannakaan, tai kun joku sanoo että kaikki järjestyy kyllä, eikä mikään sitten järjestykään. Huvittaisiko teitä lukea semmoinen kirja? Toisaalta, voisin olla vaikka vankilassa kerta kaikkiaan kaiken tyrineenä ja sittenkin joutuisin elämään elämäni loppuun asti jollain konstilla. Ajattelen, että juuri nyt minulla on koti (sekainen), vaatteita (nuhjuisia), ruokaa jääkaapissa (muovipussillinen putsaamattomia sieniä , purkki rahkaa ja pari nakkia) ja rahaa tilillä (muutama kymppi). Ajattelen, että olen terve (ainakin päällisin puolin).  Ajattelen, että me kaikki joudumme tai saamme elää elämämme loppuun asti, tuli mitä tuli (viileä, objektiivinen totuus). Ajattelen, että on  sietämätöntä kun ei ole mitään varmuutta töiden jatkumisesta eikä tuloista eikä yhtään puskurirahaa tilillä eikä mitään varmuutta siitä, että kaikki päättyy onnellisesti (kiihkeä, subjektiivinen totuus).

Miksen voi olla kuin se mies, joka keksi Botoxin ja piehtaroi nyt rikkauksissa vailla huolen häivää ja jakelee työntekijöilleen lahjaksi autoja, joiden pölykapseleissa on ”B” muistuttamassa heitä siitä mikä järjettömyys tämänkin ylellisyyskapineen on rahoittanut? Tai se nainen, joka oli naimisissa rikkaan hienostolääkärin kanssa Kaliforniassa, kunnes mies löysi 19-vuotiaan tyttösen ja halusi tehdä tästä uuden rouvansa ja vanha rouva sai luvan lähteä ja olikin yhtäkkiä rutiköyhä ja koditon, mutta opiskeli sitten kosmetologiksi eikä siinä vielä mitään, mutta sitten häntä pyydettiin kehittämään naamiointiväri armeijan käyttöön, koska sotilaat saivat näppylöitä entisestä ja hän ajatteli, että miksikäs ei, sotiahan maailmassa riittää, ja kehitti, ja elelee nyt jumalattoman rikkaana Amerikassa ja sanoo televisiossa, että entinen hienostolääkärimies uusine teinirouvineen saa hänen puolestaan haistaa paskan. Keksisinpä jotakin pientä joka osoittautuisikin suureksi ja tekisi minusta miljonäärin yhdessä yössä. Mutta en keksi mitään ja  vaikka keksisinkin ruiskuttaa myrkkyä ihmisten naamaan,  en tohtisi kumminkaan tehdä sitä, enkä ainakaan ottaa siitä rahaa.

Pelkään, että aika on ajanut minusta ohi. Nyt jo! Monet televisio-ohjelmatkin Hercule Poirotia ja Eduskunnan kyselytuntia lukuun ottamatta tuntuvat aivan kaheleilta. Luen joulupukilta saamani Barack Obaman ”Rohkeus toivoa”-kirjan . Hän kirjoittaa hyvin, mutta missä ihmeen välissä?! Minulla aika vain menee ja liruu ja valuu ja noruu, mutta Barack on jäntevä ja tehokas ja tarttuu hetkiin ja ilahduttaa minua sellaisilla huomioilla kuin  että hänen mielestään ohjelmaa, jossa joukko ihmisiä vailla mitään näkyvää tulonlähdettä ryypiskelee ja makoilee porealtaassa vieraiden ihmisten kanssa ei välttämättä kannattaisi markkinoida nuorisolle ”tositeeveenä” ja se lausahdus sopii meille tänne ihan yhtä hyvin. Yhdysvalloissa se kuitenkin nosti kauhean metakan ja Obamaa syytettiin pyrkimyksistä rajoittaa sananvapautta ja haukuttiin, että kauhea niuho vaikka on muka olevinaan demokraatti.

Virkistykseksi ja vanhojen aikojen muistoksi aloitettu tanssiharrastuskaan ei ota tulta.  Asetun samba-reggae tunnilla takariviin ja toikkaroin siellä omiin ajatuksiini uppoutuneena energisen musiikin tahtiin. Opettajatar kannustaa meitä vääntelehtimään yhä julkeammin ja iskemään lantiolla puolelta toiselle ja eteen ja taakse ja tekemään sillä ympyrää ja kahdeksikkoa ja nytkyttelemään rintakehäämme ja tepastelemaan pylly pitkällä edes takaisin.  Semmoinen kuuluu sambaan. Hän kehuu miten loistavasti liikkeet vahvistavat lantionpohjalihaksia. Sehän on fantastista, kukapa niitä ei haluaisi vahvistaa! Sitten hän tekee virheen. Hän yrittää saada meidät ylittämään itsemme sillä verukkeella, että hän on muka nuori, komea, hyvin pukeutunut mies jolle me voimme keikistellä. Me pälyilemme epäluuloisina ja hermostuneina toisiamme . Opettajatar huutaa vielä epätoivoissaan, että paitsi nuori ja komea, hän on vielä rikaskin, aivan tajuttoman rikas! Mutta tyttö rukka ei tajua, että eihän tuollainen pure alkuunkaan tietyn iän ohittaneisiin naisiin. Tunnemme itsemme vain noloiksi ja kiusaantuneiksi. Mutta annas olla, jos hän olisikin huutanut että kuvitelkaa itsenne vanhainkodin loputtomille käytäville ja päivähuoneisiin. Muut asukkaat kolistelevat rollaattoreineen paksu, hiostava vaippa housuissa, mutta teillä on sambatuntien ansiosta rautainen pidätyskyky. Tekolonkat, ehkä, mutta aivastaessa ei pissa lirahda, ettekä tarvitse vaippaa, sen voin taata jos vain nyt jaksatte panna kaiken peliin! Olisimme taatusti riehaantuneet aivan estottomiin suorituksiin, mutta ei nuori suloinen tyttö osaa mitenkään asettua vielä keski-ikäisen rouvan asemaan.  Hemmottelen itseäni lopettamalla tanssiharrastuksen.

Iltapäivälehdessä puhutaan uudesta ilmiöstä, ”paahtuneen jalan syndroomasta”. Se syntyy kun pidetään kannettavaa tietokonetta sylissä liian kauan. Jalkaan voi paahtumisen seurauksena syntyä värimuutoksia ja pahimmillaan ihosyöpä. Toinen uutinen tietää kertoa, että Marks & Spencer on lanseeraamassa ”etumusta muotoilevat alushousut” miehille. Voi hyvä sylvi sentään. Opettaja-lehdessä on juttu oululaisesta opettajasta, joka piirtää myös sarjakuvia, niin roiseja, että ensimmäiseen julkaistuun kirjaansa hän kirjoitti omistuskirjoitukseksi mummolleen vain että ”anteeksi” ja sitten hän jatkoi samaan tyyliin. Nyt hänellä on työn alla masentuneille perheenisille suunnattu kampanja, jonka nimi on ”Tapa vain itsesi”. Huomaan nauravani ääneen. Heti tulee mieleen se Woody Allenin "Whatever Works"-elokuva jonka päähenkilö, kärttyisä mies, pelkää aina että varkaat iskevät hänen kotiinsa kunnes kerran hänen anoppinsa tiuskaisee hänelle että mitä varastettavaa täällä muka on, sinun eturauhaslääkkeesi? Hmmm. Ehkä tämä tästä sittenkin vielä hyvinkin suttaantuu.  Teen muutaman auringontervehdyksen olohuoneen karvalankamatolla ja lähden ulos. Ja sitten tapahtuu Ihme: Löydän Mikonkadulta viiden euron setelin! Olen niin innoissani vitosesta, että soitan heti paikalla miehelle. Sitten hätkähdän vähän, kun tajuan etten ole ollut mistään pitkään aikaan niin otettu kuin tuosta kadulta löytämästäni setelistä ja tulen vähän surulliseksi koska se tuntuu niin säälittävältä, mutta sitten tulen iloiseksi taas ja  kotona esittelen viitostani miehelle edestä ja takaa.

 Mary Chapin Carpenter: I feel lucky:


Lenitoja rahvaan puutarhassa



 Syksyn ylivoimaisesti parhaita asioita on kukkasipuleiden valinta, hankinta ja istutus. Tutkin netissä sipulitarjontaa, vertailen hintoja ja lajikkeita, tilaan sipuleita yli varojeni ja lisäksi käyn joka päivä tarkistamassa joko sipuleita on tullut keskustan tavarataloihin. Jos ja kun asiat ovat huonosti, mikään ei ole niin lohdullista kuin kovertaa kämmenensä kukkasipulin ympärille. Se sykkii ja väreilee elämää ja sulkee sisäänsä salaisuuden, joka on valmis avautumaan ihailtavaksi suunnilleen samassa ajassa kuin ihmisalkiolta kestää kehittyä valmiiksi vauvaihmiseksi. Siitä saa valtavasti energiaa ja sitten vielä palkkioksi ihanan väriloiston joka hyväilee ja ravitsee sielua pitkän talven jälkeen. Minä liikutun aina mökkipuutarhani kauneudesta,  kaikki ne vahvat ja kirkkaat värit nurmikon ja puiden heleää alkukesän vihreyttä vasten. Silloin tajuaa olevansa elossa ja senkin, ettei se pitkän talven jälkeen ole mikään itsestäänselvyys.

Mutta tiedän erään, jota puutarhani ei ilahduttaisi tipan tippaa. Se on ystävättären entinen rivitalonaapuri, joka päästeli suustaan muun muassa sellaista, että jaa-a, kyllä hänkin mielellään ottaisi avioeron, mutta sääli rikkoa tämmöistä kulttuurikotia ja lisäksi hän opasti oma-aloitteisesti naapureita sisustusratkaisuissa, lastenkasvatuksessa ja puutarhanhoidossa. Jälkimmäisessä siten, että hän kielsi naapureita istuttamasta mitään keltaisia kukkia pihoilleen, sillä ne ovat niin "rahvaanomaisia". Taloyhtiön arvo olisi romahtanut!  Ei ihme, ettei ystävätär jaksa olla kiinnostunut puutarhanhoidosta eikä naapureista vaikka asuu nykyään omakotitalossa. Ei ihme! Ja vaikka kuinka tajuaa, että se nainenhan oli ihan hirveä eikä sen puheita pidä ottaa todesta, niin  joka vuosi keltaiset kukat jäävät minulta hankkimatta. Narsissinikin ovat valkoista lajia. Onneksi äiti ei ole kuullut sitä typerää juttua ja hän rakastaa estoitta narsisseja ja samettiruusuja ja kutsuu molempia ”kiitollisiksi” lajikkeiksi ja niin meidän mökkipihamme keväisin hehkuu kaikissa kirjon väreissä ja hyvä niin, sillä muutenhan se ystävättären hirveä ex-naapuri  olisi voittaja!

 Vähän sama juttu vaivaa minua lenkkeilyn suhteen. Lenita Airisto on sanonut jossain lehtijutussa, ettei tuulipuku ole mikään kaupunkiasu ja nyt pelkään joka kerta ovesta kadulle astuessani,  että Lenita Airisto tulee vastaan ja komentaa ettei täällä keskustassa sovi tuolla lailla tuulipuvussa suhistella. Lenita itse on poikkeuksetta tiptop päälaesta varpaankynsiin asti. Yritän aina luikkia lujaa sivummalle, mutta me asumme keskustassa, joten joudun varomaan Lenitaa monen korttelin ajan. Kerran liippasi läheltä!  Olin jo avain kourassa miltei kotiovella kun pelästyin, että nyt käry kävi, mutta se olikin Kaarina Kivilahti, joka on myös aina täydellisen huoliteltu, mutta jonka täytyy olla suurpiirteisempi, sillä hän on maininnut jossain lehtijutussa syöneensä pääsiäisenpyhinä monta kymmentä suklaamunaa.







lauantai 24. syyskuuta 2011

Kolmas paikka

 




Kuten olen jo maininnutkin, ihailen aivan estoitta käsikirjoittaja ja ohjaaja Nora Ephronia. Hän on hauska ja fiksu semmoisella  new yorkilaistavalla, johon sekoittuu hiven kyynisyyttä, mutta myös  roppa kaupalla itseironiaa ja teräviä oivalluksia ja lapsenomaista kykyä innostua vaikkapa tietynmerkkisestä kylpyöljystä (no olkoon, ei se mikään salaisuus ole, kun hän on itse sen kertonut, se on Dr. Hauchkan sitruunakylpyöljy, jota minäkin rynnistäisin ostamaan, jos minulla vain olisi kylpyamme. Ei ole, mutta olen suunnitellut ostavani silti pullon, varaavani jostain keskustan hotellista huoneen, jossa on kunnollinen iso kylpyamme ja käyttäväni puolet kylpyöljystä illalla ja puolet aamulla. Sitten syön ihanan hotelliaamiaisen, kävelen kotiin, avaan tietokoneen ja raportoin teille minkälaista oli). Mahdollisille uusille lukijoille tiedoksi: Nora Ephron on kirjoittanut muutaman kirjan ja koko joukon kolumneja ja esseitä. Lisäksi hän kirjoittanut elokuvakäsikirjoituksia ja ohjannut ihania elokuvia, sellaisia kuin Sydän karrella, Kun Harry tapasi Sallyn, Uneton Seattlessa, Sinulle on postia ja Julie ja Julia. En koskaan kyllästy yhteenkään niistä eikä minua haittaa että pääosassa on melkein aina Meryl Streep tai Meg Ryan. Nora on opettanut minulle mitä tarkoittaa olla elokuvan ohjaaja. Siis luoda käsikirjoituksesta kokonainen tarina, jossa tavaroilla, valaistuksella, kuvakulmilla ja musiikilla on valtaisia mahdollisuuksia manipuloida katsojaa ilman että tämä huomaa mitään. Sinulle on postia-elokuvassa kameraa liikuteltiin pienen kiikkerän nosturin varassa, jotta tietokoneella tuhraavien Tom Hanksin ja Meg Ryanin seuraaminen ei olisi katsojalle niin tylsää, ajatella! Lisäksi Nora on tuonut tietooni juttuja, jotka olisivat muutoin saattaneet lipsahtaa täysin sivu suuni, kuten vaikka sen, miten Ryan O’Neill yritti Farrah Fawcettin hautajaisissa iskeä kaunista vaaleaa naista, joka tuli osaa ottaen halaamaan häntä eikä hellittänyt ennen kuin nainen sanoi, että isä, anna olla, se olen minä, tyttäresi Tatum. Ja Ryan sanoi puolustuksekseen ettei ollut tavannut tytärtä moneen vuoteen ja luuli tätä ruotsalaiseksi ja Tatum sanoi että tämä kertookin heidän suhteestaan olennaisen.

Nykyään, kun katson elokuvani DVD:ltä  (mikä sekin on tietenkin jo aivan vanhanaikaista ja elokuvat pitäisi mieluummin ladata suoraan jostain avaruudesta, eikä ainakaan kutsua niitä enää ääneen ”videoiksi”, ai että pistää vihaksi tämä jatkuva tekniikan kehittyminen ja Pentti Linkolakin sanoi, että sitä mukaa kuin tieto- ja muut koneet kehittyvät, todellisen tiedon määrä vähenee ja kaiken huipuksi ihmiskunta tekee itsestään työttömiä ja jäljellä on vain jotain aivan järjettömiä töitä joissa yritetään kaupitella toisille älyttömiä palveluita tai uskotella, että omaisuus kasvaa sillä kun myydään ja ostetaan osakkeita hiirtä klikkailemalla, älytöntä. Mutta nyt eksyin vähän sivuraiteelle.) Otan alusta, siis nyt kun olen oppinut katsomaan elokuvani dvd:ltä, mukana on usein yllätyksenä koko elokuva niin, että ohjaaja puhuu siinä päällä ja kertoo miten mikäkin kohtaus on tehty ja mitä on tavoiteltu tai mikä on mennyt pieleen tai missä näyttelijä on lähtenyt vähän sooloilemaan, mutta ohjaaja on antanut olla. Tätä selitettyä versiota ei tietenkään pidä mennä katsomaan ennen kuin on katsonut elokuvan kaikessa rauhassa ja niellyt ja sulatellut sen ja katsonut uudestaan (ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan) niin että osaa sen ulkoa ja se on tallessa ja turvassa omassa sydämessä niin ettei se mene rikki ja pilalle,  vaikka paljastuisikin, että syyskohtaukset on kuvattu kesällä ja puiden lehdet on vain jälkikäteen muutettu tietokoneella keltaisiksi ja punaisiksi tai että ei tämä oikeasti ollut kirjakauppa tai että päähenkilön ihana koti olikin vain pieni lavalle rakennettu kyhäelmä missä ei oikeasti ollut neljää seinää ja ulko-ovikin on kuvattu ties missä. Kun elokuva on kertakaikkisen loppuun kaluttu, silloin tästä ohjaajan paljastelusta voi nauttia ja poimia jotain uutta ja koska elokuva kestää yleensä yli puolitoista tuntia, ei ohjaaja malta pysyä koko aikaa aiheessa vaan alkaa lörpötellä niin kuin Nora Ephron ja silloin saattaa tulla esiin aivan uusia mielenkiintoisia ajatuksia, kuten ajatus Kolmannen Paikan tärkeydestä. Elokuvissa ja noin ylipäätäänkin.

Kolmas paikka on jokin paikka kodin ja työpaikan lisäksi. Se voi olla kahvila, taidemuseo, eläintarha, puisto, mikä vain missä on mahdollista saada ulkopuolisia vaikutteita tai tavata uusia ihmisiä, jotka sitten muuttavat elämäämme jollain tavalla. Kolmannet paikat ovat ihania, ja kaupungissa niitä on helppo testata ja etsiä itselleen sopivia. Mikä tahansa kodin ja työn ulkopuolinen paikka ei silti voi olla kolmas paikka ja vaikka minä esimerkiksi Turussa asuessani yritin kovasti löytää kolmatta paikkaa ja ajattelin eräästäkin uudesta kuppilasta, että tästä tulee minun kolmas paikkani ja menin sinne ajatellen, että tässä tämä nyt sitten on, niin ei se vain ollut. Jokin oli väärin ja sen myötä koko kolmannen paikan idea kivillä. Katsokaas, kolmannen paikan pitää tarjota turvallisuuden tunnetta ja uutuutta sopivassa suhteessa niin, että ihminen on oma itsensä vailla suojausta eikä ole missään mielessä hälyttynyt. (Viimeinkin sain tämän sanan mukaan, se on Helvi Hämäläiseltä varastettu. Säädyllisessä murhenäytelmässä, kirjassa tai elokuvassa tai molemmissa, Elisabeth sanoo olevansa hyvin hälyttynyt ja se sana on hyvin kuvaava (sota painaa päälle, esikoinen on kasvamassa mieheksi ja kiinnostunut tytöistä, mies vilkuttelee peilillä naapuritalon lapsenlikalle ja vähän muutakin niin että piika tulee raskaaksi) ja se sana sopii hyvin yhteen Elisabethin jäykän kehonkielen, pälyilevän katseen ja pingottuneen äänen kanssa (ja nyt ajattelen nimenomaan Päivi Akonpellon Elisabeth-hahmoa elokuvassa. Ihana elokuva, mutta sekin VHS-kasettina entisen työpaikan opettajainhuoneen kaappiin unohdettuna, joten voi olla, että en enää koskaan näe miten kullankeltaista juoksevaa hunajaa valutetaan hienoon teekuppiin kesäpaikassa ja kaikki on keltaista ja aurinkoista ja pitsiverhot löyhähtelevät ja kesä tursuaa ovista ja ikkunoista). Mutta asiaan. Siis kolmanteen paikkaan, jossa ihminen on kosketuksissa sieluunsa ja avoin elämälle. Minulle se on elokuvateatterin päivänäytös, jolloin käytössäni on ideaalitapauksessa kokonainen penkkirivi, pullossa on haaleaa vihreää teetä ja voin vetää villasukat jalkaani. Tai eläintarha. Akvaario!  Tai kirkko silloin kun siellä ei ole muita. Kirjasto! Hyviä kolmansia paikkoja on vaikka kuinka. Mutta elämäntilanteet vaihtelevat ja niiden myötä myös kolmannet paikat.

Ystävätär sai lapsen ja siitä seurasi kaikenlaista hässäkkää, muun muassa se, että he hylkäsivät ihanan kolmessa tasossa olevan kaupunkiasuntonsa ja muuttivat omakotitaloon maalle. Ystävättärellä on sopeutumisvaikeuksia. Hän on kaupunkilaistyttö ja vaikka maaseudulla voi olla vaikka kuinka idyllistä, hän suree sitä, että toisin kuin kaupungissa, maalla ei voi mennä ”paikkoihin”. Voi toki kävellä puoli kilometriä hiekkatietä lapsi rattaissa katsomaan lampaita, mutta ei se ole kolmas paikka, ja lampaatkin ovat niin korruptoituneita, että jos niille ei vie makupaloja, ne kääntävät selkänsä ja löntystelevät tiehensä jättäen lapsen ja hänen äitinsä itkemään turhautuneina. Älkää ymmärtäkö väärin; ystävä ei ole mikään uhri tai muutenkaan onneton tapaus. Hänellä on onnellinen avioliitto, runsaasti kissoja ja pieni suloinen tyttö. Ja oma puutarha! ”Ajattele, voitte istuttaa jokaiselle perheenjäsenelle oman hedelmäpuun, voiko mikään olla hauskempaa”, kannustan häntä. ”Tuskin voi”, hän huokaisee tukahtuneesti pienellä äänellä. Ystävälläni ei ole mitään muuta hätää kuin se, että yhtäkkiä häneltä puuttuu kolmas paikka.

Kannustan lämpimästi jokaista kynnelle kykenevää etsimään itselleen hetimiten  kolmannen paikan. Luovuusguru Julia Cameron kehottaa ihmisiä viemään itsensä ”taiteilijatreffeille” viikoittain. Järjestämään jotain yllättävää mielikuvitusta ruokkivaa elämystä tai kokemusta vain itselleen. Se on ihana, testattu ja toimivaksi todettu systeemi. Lähdenkin tästä saman tien viemään itseäni treffeille kolmanteen paikkaan!

(You've got mail, trailer):
http://www.youtube.com/watch?v=96gRJxIGa5A

 










torstai 22. syyskuuta 2011

"Romanttinen komedia" - my ass!!

 
En minä yleensä ole mikään vanhojen hyvien aikojen perään haikailija, mutta VHS-aikaan jäi kyllä joitakin elokuvia, joita kaipaan tolkuttomasti. Muutamia (Kun Harry tapasi Sallyn, Sinulle on postia, Rakkautta vain ja Bridget Jonesit) olen saanut hankittua dvd:nä, mutta  vielä puuttuvat esimerkiksi ”Sydän karrella”, ”Enchanted April”, ”Great expectations” ja ”Tähtiin kirjoitettu” sekä Baz Luhrmanin ”Moulin rouge” ja ”Romeo ja Julia”. Ja Niskavuori-filmit! Olisi tärkeää saada ne,  sillä vasta sellaisten elokuvien kanssa, jotka osaa ulkoa  voi rentoutua totaalisesti, koska tietää mitä tuleman pitää ja osaa näin valita täsmäfilmin erilaisten fiilisten ja energioiden tankkaamiseen.

Jos esimerkiksi kokee, että elämästä on tullut jotenkin neuroottista ja pikkuasioiden  ympärillä pyörivää, ulospääsytien tarjoavat ”Minun Afrikkani”, ”Australia” ja ”Päämääränä Cold Mountain”, joissa kaikissa on päähenkilönä nainen, joka on etupäässä kiinnostunut hatuistaan ja pitsialusvaatteistaan ja posliiniastioistaan ja pöytähopeistaan ja hyvistä tavoista, kunnes joutuu vieraassa maassa ääriolosuhteisiin (syttyy sota, mies kuolee tai ainakin melkein ja luonto näyttää voimansa) ja nousee pakon edessä tilanteen tasalle ja oppii tekemään raskasta ruumiillista työtä tukka hapsottaen ja naama likaisena ja hikiläikät kainaloissa ja on vaihtanut korsetit ja korkokengät ratsastussaappaisiin ja kivääriin ja ystävystynyt alkuasukkaiden kanssa ja oppinut kunnioittamaan luontoa ja kasvattamaan oman ruokansa ja ihmettelee itsekin miten pinnallinen sitä ennen olikaan ja on nyt löytänyt todellisen itsensä ja voimansa. Jos taas haluaa kevyttä oloa ja hyvää mieltä, kannattaa valita elokuva, jossa on Tom Hanks ja Meg Ryan. Tai Sandra Bullock ja Hugh Grant.

Joskus tekee kuitenkin mieli laajentaa valikoimaansa ja minäkin olen norkoillut moneen otteeseen Anttilan dvd-laarien äärellä, mutta aika harvoin tulen ostaneeksi mitään. Siis mitään itselleni uutta elokuvaa. Viime viikonloppuna kuitenkin ostin. Valitsin elokuvan ”Tule omakseni”, jota luonnehdittiin ”komediaksi sen oikean löytämisestä” ja kannessa oli Renée Zellweger ja Sinkkuelämän Mr. Big,  Chris Noth, ja molemmat hymyilivät nätisti ja vähän viekkaasti niin että ajattelin, että tästä irtoaa varmasti hupia ja leppoisa elokuvahetki. Voi pojat, miten minua jymäytettiin! Kannen perusteella ajattelin tietenkin, että ennen pitkää Chris ja Renée löytävät toisensa kunhan ensin on setvitty riittävästi väärinkäsityksiä ja jouduttu muutamaan hassuun tai noloon tilanteeseen. MIKÄÄN, korostan, EI MIKÄÄN varoittanut siitä, että Chris onkin filmissä sadistinen hullu, joka uhkailee Renéen poikia ja repii helmet hänen kaulastaan! ”Komediaa” tässä oli olevinaan kai se, kun Renée eroaa uskottomasta miehestään ja yrittää löytää paikkansa ja elantonsa maailmassa. (Ja hän löytääkin lopussa, mikä heittää tämän filmin aivan toiseen kategoriaan; voimautumistarinoiden joukkoon missä sellaiset filmit (Australian ja muiden jo mainittujen lisäksi) kuin ”Häivähdys purppuraa” ja ”Sydän karrella” jo odottavat. Se, että filmiä kaupitellaan komediana ja etenkin se, että kanteen pannaan Chris Noth muka filmin romanttiseksi sankariksi  on niin törkeä teko, että tekisi mieli ottaa yhteyttä Kuningaskuluttajaan.

Onneksi on youtube. Siellä on vaikka millä mitalla lyhyitä pätkiä elokuvista, joissa on riittävästi kuvia, muutama vuorosana tai musiikkia palauttamaan mieleen koko elokuvan muutamassa minuutissa. Silloin energian ja tunnetilan saa ladattua paljon lyhyemmässä ajassa. Itse rakastan esimerkiksi ”Elizabethtownin” fiilistä, mutta harvoin tulen katsoneeksi sitä kokonaan. Mutta voin katsoa youtubesta elizabethtownin ”You and Me”-pätkän ja siinä on jo kaikki mitä tarvitsen.  Joku on vaivautunut tekemään sen, koonnut kuvia ja kohtauksia ja on moni muukin vaivautunut, mutta miltei kaikki muut ovat jättäneet miehensä hautajaisissa steppaavan Susan Sarandonin pois, vaikka se on elokuvassa aivan olennainen kohtaus. Tässä hän vilahtaa edes nanosekunnin. Tai sitten katson ”Heartburn”- trailerin ja muistan miten ihanasti siinä on yhdistetty ”Itsy bitsy spider” ja Carly Simonin ”Coming around again” ja pärjään taas vähän aikaa, vaikka elokuva puuttuukin kokoelmastani.  

Vaikka ”Tule omakseni” olikin karmea pettymys, voi uusi elokuva joskus olla positiivinenkin yllätys. Sellaisen minulle tarjosi ”Beatrix Potter- taiteilijaelämää” jossa  Renée Zellweger esittää Beatrixia ja Ewan McGregor hänen kustantajaansa/poikaystäväänsä. Jossain naistenlehdessä oli elokuvasta arvostelu, muistaakseni yksi tähti ja ihmettelyt että ”Kenelle tämä elokuva on oikein suunnattu?” No, arvoisa herra elokuva-arvostelija: minulle.  Ja kaikille kaltaisilleni, joiden elämää ja valintoja saatetaan pitää hölmöinä ja lapsellisina, mutta jotka pysyvät uskollisina itselleen ja yhtäkkiä RIKASTUVAT JA VOIVAT OSTAA IHANAN TALON JÄRVISEUDULTA!  (Jälkimmäistä vaihetta tässä yhä odotellaan.)

Heartburnin traileri:
http://www.youtube.com/watch?v=k79DDjvl9vE
Elizabethtownin "You and me"
http://www.youtube.com/watch?v=afyO3DVjFfY&feature=related


























keskiviikko 21. syyskuuta 2011

Manamanah, sisko!


 Pikkusisko soittaa. “Eikö pähkinöiden pitäisi muka olla terveellisiä !?” , hän aloittaa haastavasti, ja vastaan, että kyllä toki juu, paitsi allergikoille saattaa koitua jotain ikäviä sivuvaikutuksia, kuten vaikka kuolema... Sisko ei ole vitsailutuulella, vaan jatkaa ääni kireänä, että hänpä katsoi juuri netistä ravitsemusguru Paula Heinosen luennon ja Paula sanoi siinä, että maapähkinät eivät olekaan terveellisiä, että ne eivät oikeastaan edes ole pähkinöitä, vaan pavun johdannaisia. Ja hän kysyy tivaavaan sävyyn,  että tiesinkö minä tämän. Vastaan myöntävästi (no, en tiennyt että maapähkinät ovat pavun johdannaisia, mutta tiesin ettei niitä pähkinäpiireissä arvosteta juuri miksikään.) ”Minä en tiennyt, KUKAAN ei ole kertonut minulle ja arvaa mitä olen syönyt viimeisen vuoden aikana välipalana luullen valinneeni terveellisen vaihtoehdon? MAAPÄHKINÖITÄ! Olen syönyt niitä varmaan viisitoista KILOA!” Kuulen siskon äänestä, että hän on  aivan kilahtamispisteessä ja kuin varmemmaksi vakuudeksi hän sortuu vielä sanomaanmiltei  ruman sanan. Hän kiljaisee: ” Voi p-PEHVA!!” Ja vielä Stockmannin ruokaosastolla, jossa hän on ostamassa luomujauhelihaa ja luomukahvia (hänellä on nyt luomuvaihe), paitsi että hän ei löydä kahvia, sillä on niin tolaltaan.

Minun on nyt aika ottaa isosiskomaisesti ohjat ennen kuin tilanne riistäytyy täysin käsistä. ”Rauhoitu”, sanon. ”Menet Lidliin ja ostat pussillisen pähkinäsekoitusta nimeltä ”Nuts Royal”. Ja tässä on tarinan käännekohta ja osoitus siitä, että pystyn tarvittaessa olemaan AIKUINEN.  Siis miettikää vähän, mikä nimi: ”Nuts Royal, royal nuts...” Ainekset loputtomaan vitsinvääntöön ja kikatteluun tarjotaan kuin hopealautasella enkä minä ole huomaavinani, vaikka rrrrakastan  sanaleikkejä ja pikkusiskokin rakastaa, mutta nyt hän on joutunut pähkinäpetoksen uhriksi ja vihaa koko maailmaa eikä näin ollen ole otollisessa tilassa verbaaliselle iloittelulle.  Mutta hän tokenee aikanaan ja sitten voimme ottaa esiin Royal Nuts-pussin ja alkaa hassutella toden teolla.

Silloin kun ihminen on todella allapäin tai tolaltaan sanaleikit ja kaikki vähänkin nokkelat vitsit menevät kuin kankkulan kaivoon.  Tiedän tämän itsestänikin ja siksi minulla onkin arsenaali sellaista piristysmateriaalia, joka menee kaiken järjen ja kyynisyyden ohi suoraan sydämeen. Yksi liittyy ystävättäreen, jolla oli pienenä mies- ja naisbarbi. Hän nimesi miesbarbinsa "Veikko Laviksi" ja naisbarbinsa "Pirkko Työläjärveksi", sillä ne olivat kaikkein aikuisimmat hänen tietämänsä nimet.  Nykyään, jos olen jotenkin vajoamassa alakuloon, saatan sanoa päässäni ”Veikko Lavi ja Pirkko Työläjärvi”, toistelen sitä vähän kuin mantraa kunnes alkaa hymyilyttää. Tai jos on niin pahasti, että ei jaksa edes mantraa muodostaa, minulla on tallessa lompakossa Hesarista leikkaamani kuva,  jossa selkälokin poikasta punnitaan pienessä kangaspussukassa. Sen pieni pörröinen pää pilkottaa pussin suusta ja sen todella närkästynyt ilme piristää päivän kuin päivän. Ja sitten on vielä ”Manamanah”, joka on oikeastaan paras kaikista. Se on niin älytön eikä sitä voi selittää mitenkään (eikä vitsejä muutenkaan pitäisi, eivät ne siitä ainakaan parane) ja se tuntuu jotenkin uivan liiveihin aivan vastustamattomalla tavalla.  Ja usein "Manamanahia" katsoessa joku ilmestyy olan taakse pudistelemaan päätään ja silloin hauskuus saattaa lähennellä jo hysteriaa. Kokeilkaa vaikka:

(Manamanah!):

Kuin pitelisi käsissään tyhjyyttä?!

 
Luin monta vuotta sitten mökillä Alessandro Bariccon ”Silkin”. Siinä päähenkilö, Hervé Joncour, matkustaa kerran vuodessa vaivalloisesti Ranskasta Japaniin ostaakseen silkkiperhosen toukkia, tai oikeammin niiden munia, ja kuljettaa ne sitten takaisin Ranskaan silkkikehräämöihin. Matkallaan hän rakastuu pakkomielteisesti japanilaiseen nuoreen tyttöön. Ranskassa häntä odottaa vaimo. Mutta tarinasta viis. Ei minua tarina koukkuunsa saanut, vaan se silkki.  Mietin silkkiä yöt ja päivät, kaivoin esiin akvarellivärini ja maalasin kuvan takorautaisesta katoksesta, jonka ympärillä pitkät, eriväriset silkkikankaat hulmusivat tuulessa. Kuvittelin miten ihanaa tuollaisessa silkkikatoksessa olisi pitää hellettä. Mukana olisi kannullinen hileistä jääteetä. Lattialla tietysti paksu matto ja muhkeita pieluksia. Hyvää kirjaa luettuna neljäsosan verran, niin että olisi jo uppoutunut kirjan maailmaan, mutta ei tarvitsisi vielä hätäillä, että kohta se loppuu. Aloin haaveilla kokopitkistä silkkiverhoista olohuoneeseen. Hankin silkkipyjaman ja silkkiyöpaidan ja muutaman silkkityynyn. Unohdin Hervén ja tarinan punaisen langan, mutta silkkiä en saanut mielestäni.
 
Luin kirjan uudelleen, jotta muistaisin mistä silkki-innostukseni oikein sai alkunsa. En oikein tavoittanut alkuperäistä hurmosta. Päähenkilö kuvaa japanilaista silkkiä useaan otteeseen vertauksella ”kuin pitäisi käsissään tyhjyyttä”.  Minusta se on surkea vertaus. Kun pitelee silkkiä, on kuin pitelisi käsissään jotakin hyvin arvokasta, herkkää, värähtelevää, liukuvaa, hohtavaa, elävää, soljuvaa, mitä vain, mutta ei kyllä tyhjyyttä. Ja minä olen viime aikoina pidellyt käsissäni runsain mitoin silkkiä. Minulla on kotona niin paljon silkkiä, että voin toteuttaa halutessani sekä haaveeni silkkikatoksesta, että kokopitkistä verhoista.  Miten minusta on tullut niin suuren silkkimäärän omistaja? Vastauksen voin tiivistää neljään sanaan: Hietalahden kirpputori, satumainen tuuri.

Nimittäin: Olipa kerran hirvittävän paahteinen kesäkuinen sunnuntai. Ajatus ei kulkenut. Surin, että olin kaupungissa enkä mökillä. Häpesin kun olin sisällä enkä ulkona ja lopulta lähdin vastentahtoisesti ulos pölyiselle asvaltille. Suuntasin sen kummemmin suunnittelematta  Hietsun kirpputorille ja kuljeskelin helteestä typertyneenä myyntipöytien välissä osaamatta oikein kiinnostua mistään tai jaksamatta edes kohdistaa katsettani mihinkään. Ajattelin vain vettä, jota en ollut älynnyt varata mukaani. Yhtäkkiä edessäni oli jotain liilaa. Ja se liila veti minua vastustamattomasti puoleensa. Ojensin käteni ja hipaisin sitä. Sitten käänsin sille selkäni ja jatkoin matkaani. Kiertelin umpimähkään ja taas silmänurkkaani osui jotain liilaa. Se oli se sama liila kangas. Taas se vaati minua tekemään lähempää tuttavuutta. Otin sen syliini ja hypistelin sitä vähän tarkemmin. Liilan omistajat olivat jo pakkaamassa tavaroitaan. ”Ne ovat verhot”, nainen sanoi. ”Kangas on silkkiä, ostin sen Bombaysta ja ompelin itse. Ne ovat kolme metriä kaksikymmentä senttiä pitkät, vitosen kappale”. Laskin rahani. Viisitoista euroa. Kysyin suostuisiko hän myymään vain kolme suikaletta. Hän suostui ja alkoi pakata pitkiä liiloja verhoja isoon Ikean kassiin. ”Tässä on näköjään neljä, saat ne kaikki.” Sitten hän hyvästeli verhonsa, koska ne olivat hänellekin olleet vaikka kuinka rakkaat ja minä toin saaliin suoraa päätä kotiin. Ihoni oli kiihtymyksestä aivan  kananlihalla, vaikka oli helle, sillä tajusin että minä olen nyt  viimeinkin pitkien silkkiverhojen omistaja. Voin kertoa, että kun kuljetin aarrettani Ikean kassissa ja myöhemmin levittelin kankaat pitkin olohuonetta ja piehtaroin niissä, ei todellakaan tuntunut siltä kuin olisin pidellyt käsissäni tyhjyyttä. Eikä tarina lopu tähän. Vaikka oli siis kauhea, ihana helle, ryhdyin silittämään yli kolmemetrisiä silkkejäni ja ihmettelin miten kangasta aina vain riittää ja riittää ja riittää ja riittää. Kävi ilmi, että sitä riitti ja riitti ja riitti ja riitti, koska verhoja ei ollutkaan neljä, vaan kuusi kappaletta! Vaikka minulla onkin vähän paha mieli sen naisen puolesta, joka helteen pökerryttämänä meni ja antoi minulle kuusi verhoa vaikka sai rahat vain kolmesta, tunnen itseni maailman onnekkaimmaksi ihmiseksi. Siis verhoasioissa.  

(Vähän Doris Dayta):
http://www.youtube.com/watch?v=j7bfudsfZjw&feature=related

maanantai 19. syyskuuta 2011

Salainen CV

Aloitan opintieni pienessä puukoulussa ja olen hirveän huono askartelussa, muut ovat jo aloittaneet vessapaperirullista sätkynukkea kun minä vielä tuhraan punoslaukun kimpussa. Ainoastaan Kimmo P. on minuakin hitaampi; hänen askartelussaan ei ole MITÄÄN tolkkua.  Syön tuttia vielä kouluiässä (tietenkin vain kotona) ja uskon joulupukkiin vielä toisella luokalla. (Ilahdun, kun miehen siskonpojan vaimo kertoo häpeilemättä, että hän söi tuttia niin pitkään, että sai lopulta käydä itse ostamassa tuttinsa R-kioskilta.) Kun Taiska laulaa Haltin häistä, luulen hänen kertovan oikeasta historiallisesta tapahtumasta ja itken vuolaasti. Toisaalta itken edelleen kuullessani sen, vaikka tiedänkin ettei se ole oikeasti totta, että  "he kauas eivät ehtineet, vaan jäivät alle jään" ja että Kilpisjärvi syntyi Mallan kyynelistä. En osaa hiihtää enkä luistella enkä ikinä opikaan.  Huomaan, etten erityisemmin perusta koulunkäynnistä (vaikka opettaja onkin ihana Castafiore), mutta että lukeminen on ihanaa.

Yläasteella minulla on vaikeuksia englannissa modaalisten apuverbien kanssa ja ilkeä englanninopettaja. En sanottavasti pidä yläasteesta enkä lukiosta, ja olen sieltä päästyäni niin pihalla, että päädyn hätäännyksissäni kauppaopistoon. En oikein pääse jyvälle koko touhusta, mutta hankin mustan attaseasalkun, kun muillakin on.  Opin kuitenkin kirjoittamaan koneella kaikkia kymmentä sormea hyödyntäen ja nytkin kirjoitan tässä aika nopeasti ilman että joudun yhtään katsomaan näppäimistöä. Täytän kaksikymmentä.

Kauppaopiston jälkeen muutan Tampereelle ja pääsen viimein töihin riskisijoitusyhtiöön, missä minulla ei ole oikeastaan mitään muuta tekemistä kuin vastata puhelimeen ja keittää kahvia, jota haukutaan pahaksi. Kesälomalla tapaan vanhan poikaystävän, rakastun päätä pahkaa ja muutan hänen kanssaan Turkuun. Minulla on epäilykseni Turusta jo alun perin, mutta poikaystävä, myöhemmin aviomies, lohduttaa että älä itke, hän ostaa minulle bikinit ja niin minä suostun. Bikineissä on sinisiä ja punaisia kukkia valkoisella pohjalla. Mietin mitä voisin tehdä Turussa ja muistan, että naapurifirman sihteeri on kerran sanonut, että jos hän olisi nuorempi, hän lähtisi opiskelemaan englantilaista filologiaa. Muutan Turkuun ja lähetän hakupaperit Turun yliopistoon päästäkseni lukemaan englantilaista filologiaa.

Menemme naimisiin ja ostan Bulgari-hajuveden seuraksi ihanaa saman tuoksuista talkkia, jossa on aitoja kultahippuja. Se on tosi kallista ja tosi ylellistä ja kestää kauemmin kuin avioliitto, (joka sekin kyllä kestää monta, monta vuotta). Otan koiran, pienen pörröisen bichon frisén, vaikka mies sanoo, että rotu ei ole miehekäs, hän ei taluta (miehellä on itsellään ollut aiemmin Siperian husky). Koira tulee lentokoneen ohjaamossa Vantaalta. Mies ja koira rakastuvat päätä pahkaa ja vaikka koira pitää minustakin ja minä jumaloin sitä, se on loppupeleissä miehen koira. Täytän kolmekymmentä.

 Valmistun yliopistosta älyttömällä aineyhdistelmällä pääaineenani englantilainen filologia ja sivuaineina italian kääntäminen ja tulkkaus ja kotimainen kirjallisuus. Tulee avioero, koira kuolee, muutan yksiöön ränsistyneeseen puutaloon ja olen niin ahdistunut, että en voi muuta kuin seistä.  Suren aikani, mutta sitten ryhdistäydyn ja lähden jouluksi ja uudeksi vuodeksi Venetsiaan. Pyhän Markuksen torilla ilotulituksen räiskeessä ja kaiuttimista raikuvan Gloria Gaynorin diskomusiikin soidessa tunnen sisälläni riemua, rauhaa ja tasapainon, joiden vakuuttamana annan itselleni lupauksen: "Näin aion elää. Vien itseäni hienoihin paikkoihin, enkä KOSKAAN ryhdy parisuhteeseen." Kaksi viikkoa myöhemmin alan seurustella kollegani kanssa. Minusta on niin hassua, kun mies sanoo vesimelonia ”arbuusiksi”, kertoo miten hänellä oli lapsena kolme seeprapeippoa joiden nimet olivat Tip, Top ja Pop ja ääntää englannin sanan ”eagle” ”eegel”.

Minä opetan, mies opettaa. Kesäisin ollaan milloin Tukholmassa, milloin mökillä, milloin Helsingissä. Luen paljon kirjoja. Innostun neulomisesta. Neulon kolmisenkymmentä kaulaliinaa kunnes kyllästyn. Mies pyöräilee ja pelaa pikashakkia. Hän ei kyllästy. Ostamme tennismailat. Käytämme niitä pari kertaa. Täytän neljäkymmentä. Lennämme juhlan kunniaksi Amsterdamiin, jotta pääsen taputtelemaan lempifilosofini Spinozan patsasta.  Muutamme Helsingin Punavuoreen. Luulemme saavamme työtä heti paikalla. Emme saa. Alan antaa yksityistunteja. Ajattelen tienata ylimääräistä kääntämällä lastenkirjoja. Saan kaksisivuisesta koekäännöksestäni kolmisivuiset haukut. Luen lisää kirjoja. Katson paljon elokuvia. Alan kirjoittaa aikani kuluksi. Mies täyttää viisikymmentä.  Hankin askelmittarin. Leivon muffinsseja. Mies hankkii pyörään uuden satulan ja saa selkänsä kipeäksi. Hän pitää taukoa pyöräilystä ja pelaa sen sijaan shakkia. Kun selkä paranee, hän jatkaa pyöräilyä. Valmistun psykosynteesivalmentajaksi. Se ei sano kenellekään yhtään mitään, mutta koko elämääni leimannut tunne siitä, että olen aivan pihalla alkaa vähän hellittää. Alan kirjoittaa blogia. Odottelen Menestyksekästä Vaihettani alkavaksi hetkenä minä hyvänsä.

(linkistä Carrie Underwoodin "Lessons learned"

http://www.youtube.com/watch?v=hZFBl7xNXjc&feature=related

Puccini


 
Muistatteko sen elokuvan, ”Tilaa rakkaudelle”, jossa Barbra Streisand  opettaa mukamas kirjallisuutta yliopistossa  ja Jeff Bridges esittää matematiikanprofessoria? Barbra on ikisinkku, joka tykkää katsoa urheilua telkkarista ja syödä donitseja, mutta jota hänen äitinsä hiillostaa alati treffeille, ja Jeff menee aina aivan sekaisin kauniista naisista ja sössii kaikki asiansa. Koska  Barbra ei ole mukamas kaunis, Jeff ei sekoile, vaan on ihan normaali hänen  seurassaan ja niinpä Barbra ja hän päättävät solmia platonisen avioliiton, joka pelastaa Barbran äitinsä hiillostukselta ja Jeffin kauniiden naisten aiheuttamalta sekoilulta (mutta sitten Barbrasta  tuleekin Jeffin työmatkan aikana oikea kaunotar, ja voitte vain arvata mitä kaikkea siitä oikein seuraa!)

 No, ennen kuin Barbra alkaa keskittää kaiken huomionsa ulkonäköönsä, kotelomekkoihin ja juoksumattoon ja vaihtaa donitsit porkkanoihin,  hän on fiksu ja hassu kirjallisuuden opettaja, ja sanoo opiskelijoille,  että me olemme rakkausasioissa elokuvien aivopesemiä ja odotamme, että Oikean Ihmisen osuessa kohdalle, päässämme alkaa soida Puccini. Ja kun ei ala, ajattelemme että äääää, ei tämä taida olla sittenkään mistään kotoisin.  Ja sitten kun he loppukohtauksessa taas löytävät toisensa ja Jeff sanoo että ei Barbra ollut hänestä alun perinkään pahemman näköinen,  ilmoille rävähtää Puccinin ”Nessun dorma” , muistaakseni se oli "Nessun dorma" Puccinia joka tapauksessa, ja Barbra ajattelee, että onpa hän ollut kuivakka ja tosikko kirjallisuudenopettaja, kun on opettanut nuorille, että Puccinia kuuluu vain elokuvissa vaikka näköjään oikeastikin kuuluu (vaikka hänkin siis ON elokuvassa, näin meidän kannalta ajateltuna.)

 No, joskus elämä on NIIN PUISEVAA  ja näkkileivänmurujen,  selvittelemistä odottavien vaatemyttyjen ja yleisen tympeyden ja saamattomuuden täyttämää, että annos Puccinia on enemmän kuin kohdallaan. Hain youtubesta ”Nessun dorman” ja luukutin sitä täysillä neljä kertaa, kunnes mies sanoi, että lopeta nyt herran tähden!, ja sitten vielä kuulokkeet päässä seitsemän kertaa. Putkeen.  Haluan, ja aion myös huolehtia siitä, että tästä lähtien jokaiseen päivääni sisältyy annos Puccinia, eihän se vie kuin nelisen minuuttia, ja kymmeneenkin kertaan kuunneltuna vajaan tunnin ja parasta siinä on se (jos ei pakoteta kuuntelemaan kuulokkeilla, niin kuin eräissä kotitalouksissa (mies lukee tätä blogia, sanoo ettei lue ja lukee sitten kuitenkin salaa)), että mitä tahansa teetkin Nessun Dorman säestyksellä, se tuntuu hienolta, elokuvamaiselta tai vähintäänkin siedettävältä. Valitsin teitä varten kaikkein kauneimman ”Nessun dorma”- pätkän lukuisista tarjokkaista. Tekin olette Puccininne ansainneet (kuunnelkaa loppuun, se KASVAA ja KASVAA!) Olkaa hyvät ja nauttikaa:


sunnuntai 18. syyskuuta 2011

Mottoja



Ihailen ja kadehdin Helena Bergströmiä, sillä hän on niin ihanan ponteva. Katsokaa vaikka millaisella vimmalla hän puolustautuu lappuliisaa vastaan elokuvassa ”Heartbreak Hotel”, (jossa hän esittää vasta eronnutta gynekologia), tai sanoo asiakkaalleen: "Gertrud, sinä sanot, että olet lesbo. Minä sanon, että olet raskaana." Tai miten hän oksentaa ”Uutispommissa”, (jossa hän esittää Liza Marklundin dekkareista tunnettua Annika Bengtzonia). Helenan lisäksi ihailen ja kadehdin sellaisia ihmisiä, jotka osaavat valita jonkin moton elämänsä ohjenuoraksi ja sitten elää sen mukaan. Tai vaikka eivät eläisikään sen mukaan, osaavat ainakin kysyttäessä sanoa jonkun kivan.  Itse en osaa. En millään löydä sellaista, joka kestäisi tilanteessa kuin tilanteessa, mutta haluaisin kyllä löytää. Oma motto toisi minunkin elämääni helenamaista pontevuutta.  ”Elä jokainen päivä kuin se olisi viimeinen” tuntuu paitsi kliseiseltä myös liian hengästyttävältä, joskus on pakko saada istua koko päivä pyjamassa isossa nojatuolissa hyvä kirja kädessä ja jättimuki maitokahvia ulottuvilla. ”Elä jokainen päivä kuin se olisi ensimmäinen” tuntuu myös uuvuttavalta, ikään kuin mikään ei edistyisi koskaan, vaan joka aamu pitäisi aloittaa alusta. Sitten on runsaasti sellaisia ahkeruutta ja periksiantamattomuutta ylistäviä kuin vaikka että ”no pain – no gain”  eli ei tuloksia ilman hikeä ja raadantaa ja kyllähän sen ymmärtää, että näin varmaan on, mutta ilahduin silti kun luin Katri Mannisen haastattelun jossa hän kertoi miten oli ollut kauhea suorittaja ja työnarkomaani kunnes uupui niin että päätyi itkemään äitinsä vierashuoneeseen muutamaksi kuukaudeksi ja tajusi että jokin on pahasti vialla. Tai en minä siitä ilahtunut, mutta juttu jatkui niin, että hän löysi elämäntaitogurun nimeltä Michael Neill, jonka motto olikin ”no pain - no pain!” ja lamppu syttyi Katrin pään päällä, ja hän päätti lakata stressaamasta. 

Muutenkin tuntuu että periksiantamattomuutta ja sinnikkyyttä arvostetaan ihan liikaa.  Luin jostain,  että Jules Verne oli 25-vuotiaana saanut valmiiksi ensimmäisen kirjansa ja tarjosi sitä neljälletoista kustantajalle jotka kaikki nauroivat hänelle päin naamaa, mutta viidestoista, Hetzel-niminen kustantamo innostui ja tarjosi Vernelle siltä istumalta 20 vuoden ja 20 kirjan sopimusta ja molemmat tekivät rutkasti rahaa ja ne neljätoista kustantamoa saivat näpäytyksen! Kyllähän tällaiset tarinat kivoja ovat, mutta jos minun käsikirjoitukselleni nauretaan ensimmäisessä kustantamossa, ei minun tee mieli toistaa kokemusta kolmeatoista kertaa.  Myöntäkää pois, että harva asia tuntuu yhtä ihanalta  kuin se,  että heittää pyyhkeen kehään jonkin vastenmieliseltä tuntuvan ja hankalan asian edessä. Toteaa vain wagnermaisesti, että "en näytä tätäkään osaavan" (puhun nyt siitä siasta, en säveltäjästä).  Nainen, joka on kirjoittanut kirjan ”Sata tapaa nauttia elämästä luopumalla turhista asioista”   sanoo reippaasti, että jos jokin on vaikeaa, älä tee sitä. Että kulmikasta palikkaa ei voi työntää pyöreään reikään ja siihenkin hedelmättömään ähellykseen suunnatun tarmon voisi käyttää paljon hyödyllisemmin. Elaine St. James on ihana! Tulette kuulemaan hänestä vielä useasti, jos luette tätä blogia. Mutta nyt kuulen buuausta jostain, omatuntoniko se on vai Sarasvuon Jari? Vai onko se Helena, joka on itse  tulta ja tappuraa eikä ikimaailmassa heittäisi pyyhettä kehään. Helenan motto voisi vähän sama kuin Paavo Lipposenkin käyttämä "so what", paitsi että Paavon käytettyä sitä siihen on tullut hivenen ylimielinen ja halveksuva sävy, ja sellainen Helena ei ole ollenkaan. Enkä minä, mutta voihan sitä silti kokeilla. Maksatko sinä vieläkin opintolainaa? "So what." Et ole käynyt koko päivänä ulkona. "So what." Eihän tässä jutussa ole päätä eikä häntää!  "So what". Hmmm, onhan tässä tiettyä viehätystä, mutta pitkään jatkettuna se on ehkä ihmisistä ja elämästä vieraannuttavaa, ja sellaistahan hyvä motto ei missään nimessä tee, vaan pitää kiinni elämässä ja valaa uskoa siihen, että kaikki kääntyy hyväksi. 

Toisaalta, miksi hikoilen mottojahdissa, kun tulosta ei kerran synny. Voin tyytyä toteamaan, ettei mikään motto riitä ohjeistamaan koko elämää. Jos haluaa kattaa kokonaisen ihmisiän, pitää käyttää ajatelmaa, mielellään jonkun elämää kokeneen ihmisen punnittua ja testattua juttua, eikä minkään keltanokan polleaa ja katteetonta uhoa.  Ystävä lähetti kortin, jossa on yksi ihana. Se antaa suoranaisen siunauksen kaikelle munailulle ja hapuilulle elämässä ja on siten myös hyvin helenamainen. Sen on kirjoittanut Tommy Tabermann ja se kuuluu näin: ” Jotka tulevat suorinta tietä, saapuvat tyhjin taskuin. Jotka ovat kolunneet kaikki polut, tulevat säihkyvin silmin, polvet ruvella, outoja hedelmiä hauraassa säkissään Niin se ystäväni on, niin se on, että eksymättä et löydä perille.”  Aamen

Linkin takana Ponteva Helena Bergström ja Maria Lundqvist  (Hearbreak Hotel)




lauantai 17. syyskuuta 2011

Castafiore



 
Ensimmäisen ja toisen luokan opettajani oli ylväs ilmestys. Hän purjehti luokkahuoneeseen viininpunaisista nahanpaloista ommellussa hameessaan ja samanlaisessa jakussaan, jonka alta pilkistivät röyhelökauluksinen valkoinen silkkipusero ja muhkeat helmet, vaalea tukka järkähtämättömiksi permanentatuilla ja lakatuilla kiharoilla, kynnet pitkinä ja lakattuina, sormukset välkähdellen ja isot korvakorut heilahdellen. Hän oli ihana! Ei, hän oli jumalainen! Äidistänikin hän oli ihana (vaikka tuskin sentään jumalainen), hän kutsui opettajaani Nallestiinaksi Richard Scarryn Meidän koulu-kirjan innoittamana, sillä hänen mielestään opettajasta huokui samanlaista vankkumatonta äidillisyyttä ja lämpöä kuin kirjan karhuopettajattaresta. Mutta ei hän ollut Nallestiina. Hän oli Castafiore. Jos olet lukenut Tinttejä, tiedät mistä puhun.  Kuvittele hämmästykseni kun tonkiessani isoveljeni tavaroita hänen poissa ollessaan (huom. n. 30 vuotta sitten, nykyään olen paljon hienotunteisempi)törmäsin hänen Tinttikokoelmaansa ja esiin pullahti ”Castafioren korut” jonka kannessa komeili jumalaisen ihana ensimmäisen ja toisen luokan opettajani! 
            Castafiore oli pesunkestävä seurapiirirouva, hänen miehensä oli joku pikkukaupungin silmäätekevä, pankin- tai kaupungin- tai tehtaanjohtaja ja Castafiore kertoi meille tarinoita heidän tekemistään ulkomaanmatkoista. Jos he matkustivat johonkin lämpimään maahan  (siihen aikaan se oli todella jotakin) he pukeutuivat aina  ”zooootsheihin” shortsien sijasta. Kerran meduusa tai joku muu oli näykkäissyt tai pistänyt Castafiorea meressä sillä seurauksella, että hänen jalkapohjansa olivat turvonneet niin ettei hän pystynyt lainkaan kävelemään. Mietin pitkään miltä Castafiore olikaan mahtanut näyttää kiikkuessaan turvonneilla jalkapohjillaan kuin keinun jalaksilla eteen ja taakse pystymättä ottamaan askeltakaan. 
 Koulumme oli pieni puurakennus, luokkahuoneita oli vain kolme. Ruokasalia ei ollut, joten söimme lounaan omassa luokassamme. Tämän vuoksi jokaisella tuli olla pulpetissaan oma ruokaliina, joka levitettiin pulpetille ennen kuin mentiin käsienpesulle ja sitten hakemaan ruokaa luokan perältä, jonne se kaupungin toimesta joka päivä jollain ilveellä toimitettiin. Perunat olivat metalliämpäreissä ja muu ruoka matalissa metallivuoissa, ihan niin kuin kouluissa ilmeisesti kautta maan on tapana. Castafiore oli epäilemättä suuri kulinaristi, mutta kouluruokakin näytti maistuvan hänelle paremman puutteessa. Eräs  luokallani oleva poika oli huomattavan kookas, mikä johtui varmaan siitä että hänellä oli kookkaat vanhemmat, mutta myös siitä että hänellekin maistui ruoka hyvin ja koska hänelle maistui ruoka ja geenit olivat mitä olivat ja koska hän oli vielä lapsi, hän kasvoi kouluvuoden mittaan suuremmaksi ja suuremmaksi ja söi aina vain enemmän ja enemmän . Kerran kävi niin, että Castafiore tunsi halua santsata vähän lounasta (vaikka epäilemättä hän oli tottunut paljon hienompiin sapuskoihin kuten vaikkapa etanoihin ja sammakonreisiin ja erilaisiin hyytelöihin) ja hän lähti castafioremaisella arvokkuudellaan oman pöytänsä takaa luokan perälle luoden suopeita katseita meihin suojatteihinsa käytävän molemmin puolin. Mutta kuinka ollakaan, kun Castafiore kohottaa perunaämpärin kantta, ämpäri onkin tyhjä! Turhautuneena Castafiore ei hillitse itseään vaan tulistuu. Hän osoittaa moitteensa suoraan kookkaalle luokkatoverilleni ja huutaa: ”Juha, oletko sinä ottanut KAIKKI LISÄÄ?!” Ja, uskokaa tai älkää, Castafiore menee ja nostaa Juha-rukan lautaselta pari perunaa omalle lautaselleen!
            Tämmöinen maltin menetys oli kuitenkin hyvin poikkeuksellista Castafiorelle. Yleensä hän säilytti kasvonsa ja tyyneytensä kiperissäkin paikoissa, kuten esimerkiksi silloin, kun ruokana oli karjalanpiirakoita, joista Castafiore kovasti piti (vaikka olikin todennäköisesti tottunut paljon hienompiin ruokiin, kuten vaikkapa tryffeleihin ja kohokkaisiin). Kun Castafiore haukkasi palan karjalanpiirakasta, kuului outo kilahdus. Kaikki nostivat katseensa Castafioreen, joka puolestaan noukki jotain lautaseltaan, nosti löytämänsä esineen pinsettiotteella korkealle meidän kaikkien nähtäväksi ja ilmoitti: ”Naftahammaf!”
            Eräänä myrskyisänä, loputtomana, pimeänä iltana odotin kauhulla vanhempiani kotiin vanhempainillasta. Mutta äiti olikin tyytyväinen. Hän oli kysynyt Nallestiinalta (haloo, äiti!) että miten se meidän tytär on pärjännyt onko se kauhean ujo ja hiljainen ja yksinäinen (haloo, äiti!) ja Castafiore oli sanonut että  no ei, hyvänen aika, mehän juttelemme hänen kanssaan päivät pitkät kaikista asioista. Ja nähtyään äidin pelästyneen ilmeen lisännyt heti perään rauhoittavasti: ”Emme kuitenkaan kotiasioista. ”
            Kerran Castafiorelle meinasi käydä todella hullusti! Hän purjehti luokkaan välitunnin jälkeen eikä yhtään huomannut, että käytävälle oli jätetty lojumaan pieni matala jakkara. Castafiore kompastui jakkaraan, menetti tasapainonsa ja vannon etten valehtele kun sanon, että tästä hetkestä lähtien kaikki tapahtuu kuin hidastetussa filmissä. Castafioren kädet kohoavat pään yläpuolelle, hänen suunsa aukeaa pelästyneeseen kirkaisuun, meidän pikku kätösemme lennähtelevät kenellä suun kenellä silmien eteen, Castafiore huojuu hetken ilmassa kunnes humahtaa suorilta jaloilta suoraan vatsalleen, kuuluu vain ”fluffff”. Castafiore jää niille sijoilleen makaamaan, naapuriluokan opettaja ryntää paikalle joko kirkaisun tai ”flufffin” tai intuitionsa johdattamana, kyykistyy Castafioren viereen, yrittää virvoittaa tätä ja kysellä kuinka pahasti on käynyt. Kukaan ei uskalla nauraa. Ei, kukaan ei HALUA nauraa, me kaikki olemme kauhuissamme, ei kai Castafiore ole kuollut, rakas Jumala älä anna Castafioren olla kuollut! Ja Castafiore nousee, kohottautuu ensin polvilleen, siitä seisomaan, korjaa ryhtinsä, pyyhkäisee pölyt rinnuksiltaan ja kävelee ylväästi omalle paikalleen luokan eteen niin kuin ei mitään. Viva, Castafiore!
P.S. Viisi vuotta myöhemmin pikkusiskoni aloitti opintiensä samassa koulussa, mutta silloin Castafiore oli jo eläkkeellä tai sitten hänellä kävi muuten niin huono tuuri, että hän sai toisen opettajan. Hänestä on kerrottavana vain yksi juttu. Kun pikkusiskoni voitti koulun hiihtokilpailun, tämä opettaja totesi että ”No, Laura voitti, mutta Riikka on silti parempi hiihtäjä. ”